Joulunajan kuulumisia

Ääh, mun piti mun pitää postaustahti ihan normaalina vaikka mun perhe onkin Nykissä kanssani, mutta, mutta... ='D Taidan päivittää suoraan viime viikon ja tän viikon liikunnat eli tästä tulee vain yleinen kuulumispostaus. Tosiaan tuntuu, että viimeiset kaksi viikkoa on menneet ohi vain muutamassa päivässä ja tällä hetkellä en edes odota vuoden loppumista, koska näinä viimeisinä viikkoina on tapahtunut niin paljon kaikkea ihanaa, että tuntuu jo siltä kuin eläisi seuraavaa "uutta, puhdasta vuotta". 

Chloen haasteen jälkeen oon kokenut sellaista tyytyväisyyttä oman kropan kehitystä kohtaan, että tätä on kyllä ollut ikävä! Vielä on aivan järkyttävä määrä töitä tehtävänä, for sure, mutta oli tosi tärkeää, et näin miten paljon mun elämä ja kroppa voi muuttua vain kahdessa viikossakin. Eli mihin kaikkeen pystynkin, kun vain sitoudun pitkäksi aikaa antamaan kaikkeni!

Tällä viikolla on tullut liikuttua mukavasti, mutta ei ihan as planned. En kuitenkaan panikoidu eli tänään on tiedossa sekä pieni HIIT että salitreenit ja huomenna luultavasti otan jonkun Chloen treeniputken vähän samaan tyyliin kuin mitä tuossa kahden viikon haasteessa oli. Eli alkuun perus HIIT, sitten vatsa, peppu ja toiset vatsat. Alku on etenkin salitreeneissä aina vähän sitä sun tätä, kun etsii painoja ja rakentelee treeniohjelmaa, mutta ensi viikolla pitäisi treenien kulkea jo ihan normaalisti. =) Vähän on tullut syötyä ylimääräistä, kuten tuo yllä oleva BBQ pizza, mutta muuten oon kyllä pitänyt ruokarytmin ja syödyt ruuat kuosissa.

Joka tapauksessa joulu oli aivan ihana ja tosi casual, mikä on se mun lempi tyylinen joulu! Ahdistaa kaikki hössötys ja se, että joulu = samojen tapojen suorittaminen. Itselleni joulun palautuminen tarkoittaa sitä, että saa mennä sen mukaan, mikä tuntuu sopivalta eikä niin, että täytyy syödä samat ruuat, katsoa samat ohjelmat telkusta ja viettää joulu aina samojen ihmisten kanssa, jos ei siltä tunnu.

 

Toisin sanoen tämän vuoden joulu alkoi niin, että kaikki meistä tekivät mitä huvitti: itse heräsin aikaisin ja urheilin isäni kanssa, Mr. P tutustui Nykiin ystäviensä kanssa ja äitini teki muutaman tunnin töitä, kävi pikaisella kävelyllä ja uppoutui sitten kirjan pariin. Lounaalla kokeiltiin tehdä itse lehtitaikinaa ja niistä joulutorttuja ja oh my gosh, se toimi! =D Luumuhillo me ollaan aina tehty itse (se on oikeasti maailman helpoin asia tehdä itse), mutta tuo taikina vähän jännitti. 

Kannatti kuitenkin kokeilla ja lopputulos oli todella nami! Lounaan jälkeen jatkettiin niin kuin siihenkin asti eli tehtiin, mitä huvitti ja "joulujutut" tulivat vasta päivällisellä eli käytiin syömässä ravintolassa ja sen jälkeen tultiin takaisin home baseen ja jaettiin ne vähäiset lahjat, joita meillä oli toisillemme. Oltiin jo etukäteen sovittu, että ei osteta mitään suurta määrää lahjoja, mutta sain silti enemmän kuin olin toivonut! Paras lahja oli ehdottomasti se, että mun vanhemmat olivat saaneet jostain käsiinsä peräti kolme paria mun kovakärkisiä!!

Grishko on siis venäläinen balettitossujen ja -vaatteiden valmistaja, joka on tällä hetkellä vielä olemassa, mutta he eivät ainakaan tällä hetkellä pysty tekemään uusia kenkiä. Ja tästä johtuen koko maailma on jo jonkun aikaa tapellut jäljellä olevista kovakärkisistä, sillä etenkin heidän 2007-kenkä sopii todella monen eri tanssijan jalkaan. Itse en ole enää yli puoleen vuoteen löytänyt omia tossujani edes eBaystä eli tämä kertokoon siitä, miten loppu nämä ovat aikuisten koossa. 

Olen tuskastellut tätä, koska pelkään, että en löydä muilta valmistajilta vastaavia tossuja ja tällä hetkellä näyttäisi siltä, että vain yhden brändin muutamat tossut ovat kokeilun arvoisia mun jalkatyypilleni. Eli jos nuo eivät toimi niiiiin... Täytyy aloittaa kovakärkisseilailu, joka on valitettavasti monelle ihan tuttua, mutta jolta olen itse tähän asti välttynyt. No joka tapauksessa, eipä tarvitse hetkeen onneksi tätä murehtia! =D 

Vaikka Nykissä on ollut aivan ihanaa niin olisin kyllä jo valmis palaamaan takaisin Kaliforniaan. Once a Cali girl always a Cali girl! Mutta vielä vajaa viikko, niin sitten pääsen kotiin. 🤍 Sitä ennen vielä luvassa treenejä, parin tuottajan kanssa palaveeraamista ja rentoutumista ennen kuin yliopisto taas alkaa!

Chloe Tingin 2 viikon haaste done!

Nyt se on tehty ja ei vitsi mikä fiilis! Näihin kahteen viikkoon on sisältynyt tosi paljon yllättäviäkin itsensä voittamishetkiä, paljon fyysistä kehitystä ja olen saanut paljon motivaatiota tulevia treenejä varten!

Myönnän, et yhden viikon jälkeen alkoi jo vähän kyllästyttää se, että joka päivä kuunteli samat biisit ja teki samat liikkeet, mutta itse treenaaminen oli ihan mahtavaa! =) Oli upeaa huomata miten nopeasti kehityin ja jo ensimmäisellä viikolla huomasin, että treenit eivät enää nostaneet pulsseja taivaisiin ja/tai pulssi alkoi tasaantua nopeammin.

Näiden kahden viikon aikana aineenvaihdunta on selvästi parantunut, olo on vahvempi ja kehossa on mukavan näköistä muutosta esim. käsissä, reisissä ja vähän vatsassakin, vaikka mitään kunnon äbsejä mulla tietenkään ei vielä ole. Mutta kyllä ne sieltä tulee! ;)

Oon tyytyväinen siihen, että päätin kokeilla tuota haastetta etenkin, koska oli mahtavaa huomata miten aiempaa liikunnallisempi elämäntapa on helpottanut myös tuon haasteen tekemistä. Tasapainoa ei tarvinnut hakea ollenkaan, koska baletin myötä se on harjaantunut hyväksi, joten pystyin oikeasti keksittymään itse treeniin. Lisäksi oli helppompaa kuin aiemmin puristaa itsestään vielä ne parit vikat liikkeet toisin kuin aiemmin, jolloin saatoin vähän niin kuin jättää loput toistot tekemättä, koska "enhän mä enää ehdi". Tällä kertaa oli no excuses ja aina ehti vielä ainakin yhden toiston!

Näillä siis kohti joulua! Tänään olisi vielä tarkoitus käydä kävelyllä ja huomenna sitten lenkille Central Parkiin, hyvää ruokaa, vähän viiniä, jazzia ja hyvää seuraa. Ihanaa joulua kaikille! Tehkää rohkeasti teidän joulusta niin paljon teidän oman näköinen kuin vain mahdollista! 🤍 You only got this one life!

Kokemukseni katkaisuhoidosta (tw!)

On hassua, miten muistot tulevat takaisin, mutta niistä on kulunut jo niin pitkä aika, että ne eivät tunnu enää sinun omalta tarinaltasi vaan jonkun toisen. Siltä minusta on tuntunut täällä Nykissä, koska vaikka minulle on tullut paljon muistoja takaisin, ne eivät ole aiheuttaneet minkäänlaisia tunteita. On vain tuntunut siltä, että olen katsonut elokuvaa.

Olen aiemmin useasti kertonut siitä, että minulla on ennen blogin aloittamista mennyt hieman lujaa ja kaikki se, mistä kerron nyt, tapahtui niiden tapahtumien jälkeen, joista kirjoitin viime vuonna tekstissä Kuolemaa sivuten. Mutta taustoitan kaikkea vielä hieman lisää. Trigger warning: tekstissä käyn läpi sellaisia teemoja kuten alkoholi, huumeet, yliannostus yms. eli jos nämä ovat sinulle liikaa niin ethän lue tätä tekstiä!

Isoin käännös oli siis tosiaan vuonna 2021, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta, kun meni tosi lujaa. Aloin mennä aivan väärään suuntaan jo 2018 kesällä, kun menin koko kesäksi Losiin serkkujeni luokse ja minulle tietenkin hankittiin feikki ID, koska... No, se on vain niin helppoa ja "kaikilla alaikäisillä on, duh"! Aloin siis käydä K-21 klubeilla 16-vuotiaana ja sitähän sitten tietää, mitä nuorelle tytölle käy aikuisten maailmassa... 

Palasin takaisin Helsinkiin elokuussa ja tuntui siltä, että olin niiiiin paljon edellä kaikkia muita. Esimerkiksi surullista kyllä oman ikäiseni suloiset minuun ihastuneet punastelevat pojat eivät kiinnostaneetkaan enää minua ollenkaan vaan halusin jotain vaarallisempaa ja kielletympää. En kuitenkaan jatkanut bilettämistä aivan hirveästi vaan yritin keskittyä promo- ja mallinhommiin. Kuitenkin hiljalleen ajauduin bileporukoihin ja juominen tuli taas mukaan kuvioihin bulimian ja muun hauskan lisäksi.

Kun meininki kärjistyi Suomessa, menin takaisin vanhempien/sukulaisten luokse Losiin ja kun tilanne kärjistyi siellä, palasin takaisin Suomeen sukulaisten luokse. Vuoden 2018 lopulla ikävä vei minut takaisin Losiin ja tammikuussa 2019 lähdin Miamiin. Irtiotto, jonka oli muka tarkoitus taas katkaista kierteeni, mutta Miami... Really?! Ehkä huonoin paikka tuollaiseen! Miami osoitti, että kaikki se, mitä olin sekoillut aiemmin, oli todella, todella pientä ja tuolla mukaan sitten tulivatkin alkoholin rinnalle myös huumeet ja jouduinpa myös tekemään abortin...

 

Loppujen lopuksi isäni tuli kirjaimellisesti repimään minut takaisin Losiin ja niinpä 17-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran katkaisuun. Se kesti vain muutamia viikkoja, koska sain uskoteltua, että tilanne ei oikeasti olisi ollut ihan niin paha kuin mitä se oli. Halusin bilettää, olla villi ja en oikeasti ollut valmis lopettamaan. Kuitenkin sain jotenkin pidettyä itseni kasassa vanhempien edessä, mutta vuonna 2020 olin taas Suomessa ja tilanne alkoi karata pois käsistä... 

Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että heti, kun lukion tunnit loppuivat, niin mun kaveri oli koulun porteilla vastassa "limupullon" kanssa. Pepsi Max pullossa oli 1/4 vodkaa ja 3/4 pepsiä ja ennen kuin me edes oltiin kävelty mun kotiin 15 minuutin päähän koulusta, olin jo humalassa. Vanhemmat, komeat miehet kustansi meidän biletyksen ja mä olin aivan totaalisen out of control. Kuitenkin jostain syystä Suomessa huumeet eivät olleet osa elämääni. Ehkä sen takia, että en vain tiennyt, mistä etsiä niitä ja olin Suomessa loppujen lopuksi kuitenkin aika erilaisissa piireissä kuin Losissa ja Miamissa.

Joka tapauksessa paluu Losiin tapahtui taas, big surprise. However, siellä kaikki tunsivat mut ja suurin piirtein saman tien, kun koneeni laskeutui LAX:iin aloin saada viestejä ja soittoja siitä, että heyyyyy, meidän täytyy nähä nyt, kun oot taas maisemissa. Ja mähän olin aivan liekeissä! Mun oli helppoa palata heti takaisin niihin samoihin uomiin, joiden takia mun vanhemmat olivat olleet aivan kauhuissaan, surullisia ja ahdistuneita, koska he eivät tienneet mitä tehdä mun kanssa.

Sitten 2021 kesällä tapahtui tosiaan se ensimmäinen yliannostus, joka vei mut päivystykseen ja syksyllä 2021 tulin Nykiin, missä mun oli tarkoitus saada uusi alku ja hoitaa lukio loppuun. Halusin lukioon, jossa voisin opiskella enemmän taideaineita ja mun vanhempani antoivat mulle vielä yhden tilaisuuden. Ja miten mä käytin sen...? Toisella huumeiden yliannostuksella. Ajauduin todella nopeasti aivan vääriin piireihin enkä ehtinyt olla Nykissä kuin pari kuukautta, kun mut jo kiidätettiin taas päivystykseen. 

Ihan suoraan sanottuna en muista paljoakaan noista ajoista ja siitä, miten kaikki tapahtui, mutta vanhempani tulivat hakemaan minut Nykistä Losiin, olin siellä päivän ja sen jälkeen lensin vanhempieni kanssa Arizonaan katkaisuun. Olin fyysisesti todella uupunut, mutta pääni sisällä olin aivan paniikissa. Ahdisti se, että yhtäkkiä tulevaisuuteni tuntui niin erilaiselta ja nyt ymmärrän toki, että hyvällä tavalla. Mutta tuolloin tuntui siltä, että yhtäkkiä kaikelta meni pohja, koska tiesin, että this would be it. Tämä olisi se mun ainoa tilaisuus enkä voisi enää palata tuohon entiseen elämään. Ja niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin niin se pelotti minua.

 

Muistan, kun astuin jalat täristen ulos autosta. Aurinko paistoi ja se kaikki oli niin ahdistavaa: se, miten kaunis sää oli ja miten upealta tuo katkaisuhoidon lähialue näytti, mutta miten aivan kamalalta minusta tuntui. Mua hävetti, ahdisti, pelotti ja tuossa hetkessä mulla oli sellainen olo, että en tule ikinä pääsemään tästä yli. Että tuo oli mua niin paljon isompi juttu eikä mulla ollut enää mitään, mihin palata katkaisun jälkeen. Ei ystäviä (koska jouduin katkaisemaan heihin välit), ei harrastuksia (koska biletys oli se mun harrastus), ei fyysistä tai henkistä terveyttä, ei sisäistä rauhaa, ei itseluottamusta enkä edes luottanut siihen, että omat vanhempani enää välittivät musta, koska olin musta lammas. 

Oon kuullut, että vaikka moni muistaa jokaisen askeleen, kun käveli sisään katkaisuhoitoon niin he ei muista itse sisäänkirjautumista. Hear, hear, mäkään en muista siitä yhtään mitään! Mutta sen jälkeen vein matkalaukkuni huoneeseen, jossa oli kaksi muutakin asukkia, mutta tapasin heidät vasta myöhemmin. Kun olin vienyt laukkuni huoneeseen, minulle näytettiin paikat ja kerrottiin säännöt ja sen jälkeen tapasin heti hoitajan ja lääkärin, joiden kanssa kävimme läpi tulevaa vieroitustani.

En osannu reagoida mihinkään. En yrittänyt taistella vastaan, en ollut iloinen tai helpottunut. Musta ei oikein tuntunut miltään, koska kaikki oli niin poikkeuksellista ja outoa. Alun paniikkikin oli kadonnut, kun olin kirjaimellisesti päässyt sen ensimmäisen kynnyksen yli. Henkilökunnan tapaamisen jälkeen oli ensimmäinen ryhmä ja siitä se sitten lähti. Joka aamu meillä oli herätys viimeistään puoli seitsemältä ja viimeistään seitsemältä tulimme kaikki yhteiseen tilaan käymään läpi ajatuksia ja toiveita sille päivälle. Kirjoitimme päiväkirjoihimme mikä meidän tavoite oli tuolle päivälle ja ensimmäisenä viikkona mun pää löi aina ihan tyhjää noina hetkinä.

Niin kuin what do you mean?! Mä oon täällä katkaisussa, enhän mä edes voi tehdä mitään! Olin turhautunut noina aamuina, koska koin, että en pystynyt tekemään mitään ja olin kiukkuinen ja ärtynyt. Mun kämppikseni yrittivät lohduttaa mua ja sanoivat, että nuo aamuhetket helpottuu kyllä, kunhan asetun kunnolla taloksi ja sitten mä tulen olemaan tosi innoissani aina, kun pääsen kirjoittamaan mun toiveistani ja tavoitteistani. 

Ja niinhän siinä ensimmäisen viikon jälkeen kävikin: aloin odottaa aamuja, koska minulla oli jo niin paljon ideoita, mitä halusin käydä läpi ja kokea. Osa tavoitteista liittyi niihin ryhmiin, joissa kävin, osa liittyi kahdenkeskeisiin terapiasessioihin ja osa liittyi siihen, mitä teimme vapaa-ajalla. Itse aloin treenata tuolla parin muun tosi sporttisen tyypin kanssa ja innostuin taas treenaamisesta. Huomasin, miten ihanaa oli, kun oli ensiksi treenannut ja sitten guess what: saat saman päivän aikana mennä ajoissa ja selvänä nukkumaan ja herätä seuraavana päivänä ihan yhtä selvänä ja oikeasti levänneenä! 

 

Silloin tajusin, että olin aiemmin oikeastaan treenannut lähinnä sen takia, että jaksoin tanssia ja bilettää. Yeah I know, sounds crazy, mutta niin se oli! Se oli mun ylpeys, että mä jaksoin krebata aamuun asti eikä jaloissa edes tuntunut miltään. Mutta katkaisussa huomasin, miten paljon upeammalta treenaaminen tuntui, kun sitä ei sotkenut alkoholilla ja huumeilla ja niinpä vaikka olin toki treenaillut aiemminkin niin tuo toi minulle sen isoimman kipinän treenaamiseen, mikä on kestänyt tähän päivään asti.

Joka tapauksessa, ryhmäterapia oli itselleni aika kaksipiippuinen juttu: toisaalta tuntui kivalta nähdä heti muiden reaktiot asioille, joita kerroit ja pohdiskelit, mutta toisaalta huomasin usein, että mietin liikaa sosiaalisia juttuja (mun omaa asentoa, ilmeitä, äänen painoja jne), jolloin en antanut itsestäni kaikkea. Lisäksi todella pitkään yritin olla itkemättä muiden edessä ja siksi en myöskään uskaltanut avata ihan kaikkea minusta. Taisin itkeä ensimmäisen kerran vasta oltuani tuolla kolme viikkoa ja se oli pelottavaa, vaikka tuo tapahtuikin mun henkilökohtaisessa omassa terapiaistunnossa.

Pelkäsin itkeä, koska en tiennyt, mitä kaikkea tulisi esiin. Muistin asiat omasta mielestäni niin kuin ne oli, mutta kun sekoilee tarpeeksi niin fakta on se, että omat muistot eivät ole niitä kaikista luotettavimpia, joten pelkäsin sitä kaikkea, miltä mieleni yritti suojella minua painamalla muistoja unholaan. Ja kyllähän sieltä aika paljon tulikin ulos, kun muuri murtui. Osa asioista on sellaisia, että nytkin tätä kirjoittaessa, mulla tulee kyyneleet silmiin, kun mietin kaikkia niitä ihmisiä, joita oon satuttanut omalla toiminnallani ja kun mietin sitä, miten uskomatonta se oikeasti on, että saan vielä olla elossa ja täysissä ruumiin voimissa! Että mulla on keuhkot, joilla hengittää, jalat, joilla kävellä ja tanssia, kädet, joilla kirjoittaa tätä tekstiä ja joilla halata mun rakkaita. Mulla on tulevaisuus.

Aika pian sen ensimmäisen murtumisen jälkeen musta tuli todella ahdistunut, koska tajusin, miten lähellä kuolemaa olin ollut niin monta kertaa. Tiedättekö, vähän samaan tyyliin kuin, että olet ollut auto-onnettomuudessa ja tajuat sen, että sä melkein kuolit. Musta tuntui aivan samalta ja se oli todella ahdistavaa tajuta. Aloin pelätä kuolemaa todella paljon: pelkäsin öisin sitä, että saan sydänkohtauksen, pelkäsin, että joku tappaa minut, pelkäsin, että kaadun ja lyön pääni portaissa... Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan enää sellainen tuttu asia, jonka kanssa leikittelin, vaan pelkäsin todella paljon sitä, että tämä uusi mahdollisuus elää ryöstettäisi minulta.

Tuota pelkoa jatkui vielä katkaisuhoidon jälkeenkin, mutta hiljalleen se onneksi tasaantui ja opin luottamaan siihen, että minun oli tarkoitus olla elossa. Oli myös helpottavaa kuulla muilta hoidossa olleilta samanlaisia kokemuksia ja muutenkin olen niin kiitollinen jokaisesta, joka oli juuri tuolloin hoidossa. Moni puki sanoiksi sellaisia asioita, joita en itse olisi osannut ja opin heidän kertomustensa ja sanojen kautta myös tutustumaan itseeni paremmin!

 

Olin onnekas siinä mielessä, että en itse joutunut käymään läpi mitään hulluja vieroitusoireita enkä oikeastaan koskaan onneksi ole ollut fyysisesti koukussa. Minulle se koukku oli lähinnä sosiaalinen ja henkinen. Mutta varmasti vaikeinta oli hyväksyä se, että en pärjännytkää ilman apua ja että elämäntyyli, joka oli tuonut minulle paljon näennäisesti hyviä hetkiä ja muka oikeita ystäviä, oli pelkkää kulissia. Olin mielessäni tehnyt niin vahvan kuvan siitä, että mä nyt vain vähän biletän, kun oon vielä nuori ja sitten rauhoitun. Mutta huomasin, miten paljon toimintani aiheutti itselleni syviä haavoja.

Hieman takeltelevan alun jälkeen opin viihtymään tuolla todella hyvin! Parhaita hetkiä olivat yhdessä kokkailu, leikkimielinen tanssiskaba, treenit, auringon alla uima-altaassa kelluminen ja kämppisten kanssa keskusteleminen sellaisistakin asioista, joista en ikinä ollut kertonut muille. Kuukauden jälkeen oli sellainen olo, että täällä voisi ihan hyvin jatkaa pidempäänkin vaikka totta kai aina välillä tuli tosi kova ikävä kotiin ja normaalielämään. Ikävä tennistä isän kanssa, leffailtoja perheen ja tädin perheen kanssa, omaa huonetta ja rutiineita... Välillä myös porukkaa vaihtui, kun jollain loppui vieroitus ja joku uusi kirjautui sisään. 

Vaikeinta oli katsoa vierestä, kun muut murtuivat kyyneliin edessäsi etkä oikein voinut tehdä mitään, koska tiesit, että sunkin matkasi on loppujen lopuksi sun oma. Välillä oli vaikeaa yrittää pysyä positiivisena, kun kuuli, millaisia kokemuksia tuolla hoidossa olleilla oli. Sellaisia tapahtumia, joita en koskaan edes uskonut kenenkään joutuvan kokemaan ja se oli todella sydäntä särkevää. Kuitenkin samalla noiden hetkien vastapainona olivat ne hetket, kun pääsit näkemään toisessa toivon kipinän ja ymmärryksen siitä, että what happened is done ja tulevaisuuden suhteen sulla on kaikki langat käsissäsi.

45 päivää meni oikeastaan loppujen lopuksi aika nopeasti vaikka aluksi tuntuikin siltä, että tuo tulisi olemaan ikuisuus. Ja kyllähän siinä tuli kyyneleitä tirautettua, kun lähdön aika sitten viimeinkin tuli. Samalla mielessä oli myös pelko "oikeaan maailmaan" palaamisesta, sillä katkolla oli helppoa pysyä erossa vääristä ihmisistä ja teoista. Mutta entä tuolla ulkona...? Tuntui, että 45 päivän aikana rakennettu itseluottamus olikin yhtäkkiä tipotiessään enkä kokenut hoidosta kotiin palaamista mitenkään positiivisena mahdollisuutena aloittaa elämä puhtaalta pöydältä.

Jäin tuon katkon jälkeen avohoidon pariin ja se muuttui aika pian etäyhteydeksi, kun jouduimme tulemaan surullisten uutisten saattelemana hetkellisesti takaisin Suomeen. Ja oikeestaan vasta tuolloin huomasin sen, että olin ehtinyt muuttua liian paljon, jotta paluu entisiin tapoihin olisin ollut mahdollista. Losissa en huomannut sitä ennen kuin vasta, kun palasimme takaisin Suomesta, mutta se oli suuri, suuri helpotus! Ilman kunnon tukiverkkoa en kuitenkaan olisi pärjännyt ja olenkin ikuisen kiitollinen perheelleni, sukulaisilleni ja niille, joiden kanssa jäimme pitämään yhteyttä katkon jälkeenkin! 

Ystävistäni vain muutama jäi ja loppujen kanssa pidin sovitusti kunnolla etäisyyttä, kunnes hekin tajusivat, että heidän elämäntyylinsä oli kestämätön. Sosiaalisen elämän rakentaminen uudestaan olikin todella haastavaa ja vaikeaa, mutta toisaalta mielessä pyöri myös niin paljon asioita, että oli helpotus, ettei ollut enää niin massiivista sosiaalista verkostoa. Tuon katkon jälkeen en ole enää koskenut huumeisiin ja suhteeni alkoholiin on muuttunut. En pysty enää mihinkään monen päivän (joskus jopa monen viikon) putkiin enkä haluakaan pystyä! Olen ollut helpottunut siitä miten hauskaa mulla on juhlissa ihan täysin vesiselvänäkin ja että se ei todellakaan hidasta mun tanssimista! Sain toisen mahdollisuuden elämään ja olen parhaani mukaan yrittänyt ottaa siitä kaiken irti vaikka aina ei ihan täydellisesti olekaan mennyt.

Tän tekstin kirjoittaminen on saanut mut tunteilemaan pari kertaa, vaikka ajattelin, että en enää saa itsestäni puristettua tuollaisia reaktioita. Mutta etenkin, kun peilaan näitä kaikkia tämän tekstin kohtia siihen, mitä mulla nykyään on, niin en voi olla kyynelehtimättä. Huomenna mun rakkaat vanhemmat tulevat Nykiin ja me vietetään joulu täällä. Vanhemmat, jotka on olleet niin huolissaan musta ja jotka ovat syyttäneet itseään aivan turhaan siitä, miten mä olen sekoillut. Koska voin sanoa, että he eivät todellakaan ole olleet se syy sille kaikelle! He on aina olleet se turva, joiden syliin olen saanut palata, kun oon mokannut ja kertaakaan he eivät ole kääntäneet mua pois.

Vanhempien lisäksi ihana Mr. P tulee myös tänne jouluksi muutaman ystävänsä kanssa ja olen niin onnellinen, että mulle alkoholia ja huumeita tuovien varattujen setämiesten sijaan saan herätä suloisen, itseäni vain kaksi vuotta vanhemman miehen viereltä. Miehen, joka oikeasti välittää minusta ja hyvinvoinnistani ja haluaa nähdä mun kukoistavan. 

Välillä toivon, että saisin pyyhittyä nuo kaikki vuodet pois ja mietin, mitä kaikkea oikeasti upeaa multa jäi kokematta sellaisen takia, jota silloin pidin niin tosi glamourina ja siistinä. Välillä oon katkera siitä, että riistin itseltäni mun teini-iän ja että uppouduin sellaisiin syviin vesiin, joiden takia esimerkiksi olemme Mr. P:n kanssa tehneet lupaukset siitä, että emme harrasta seksiä ennen kuin vasta avioliitossa. Mua suututtaa se, miten paljon olen rikkonut itseäni ja miten osa niistä asioista on vaikuttaneet täällä blogissakin! Aloitinhan mä tän blogin vain vähän sen jälkeen, kun olin päässyt pois katkolta. 

Mutta tässä sitä edelleen ollaan ja oikeastaan kaikkea tätä miettiessäni ei kai voi muuta todeta kuin, että on enemmän ku okei, että en oo vielä päässyt mun fitness-tavoitteisiin. Koska hitto vie tässä on ollut vaikka ja mitä setvittävänä ensiksi pois alta! Kun aloitin tän blogin ajattelin, että mä vaan aloitan nyt tästä ja mitään menneisyydessä tapahtunutta ei ole. Mutta ei se mennytkään ihan niin: isot vuoret oli ensiksi siirrettävä, että pystyin keskittymään omaan hyvinvointiin. 

Ja vaikka oon edelleen sitä mieltä, että tosi moni jää liiaksi mässäilemään menneisyydellä ja itse pitää itsensä kiinni siinä, niin oon kuitenkin todennut, että mun kohdalla mulla olikin vielä töitä tehtävänä pääkopassa ja esteitä poistettavissa, jotta pystyn nyt olemaan 100% minä. Ja sitä mä nyt oon! Elossa, turvassa sekä itseni että myös muiden kanssa ja matkalla kohti sellaista kokonaisvaltaista terveyttä, jollaista mulla ei vielä koskaan ole ollut! Enkä voisi olla enempää kiitollinen. 🤍

Viikko 50 ja muita kuulumisia

Alkuun viime viikon liikunnat ja sitten yleistä lätinää viikonlopusta ja treeneistä! =) 

• maanantai: kävely 52 min + Chloen treenit 28 min 
• tiistai: kävely 1 h 8 min + Chloen treenit 52 min
• keskiviikko: Chloen treeni 50 min
  
• torstai: kävely 1 h 3 min + Chloen treenit 38 min
  
• perjantai: kävely 57 min
  
• lauantai: kävely 55 min + Chloen treenit 40 min
• sunnuntai: kävely 27 min + baletti 1 h 2 min + Chloen treenit 56 min
• yhteensä liikuntaa: 10 h 48 min

Hyvää alkanutta viikkoa! Vitsi miten ihanalla fiiliksellä heräsin tänään! Viime viikolla oli kasvoissa hassua turvotusta aina silloin tällöin ja se oli välillä jopa tosi ahdistavaakin, kun olo oli niin ruma. Mutta viikonloppuna en edes ehtiny koko juttua miettiä ja tänään kasvot tuntuu ja näyttää ihan normaaleilta eli jesh!

Viikonloppuna tuli siis käytyä yksissä juhlissa, treenailtua, edistettyä musajuttuja, käytyä taas vaihteeksi jazzklubeilla ja rentoutuakin ehdin eli katsoin pitkästä aikaa yhden mun lemppari mustavalkoisen elokuvan ”Louisa” vuodelta 1950. En tiedä onko mulla vaan huono huumorintaju, mutta toi on sellainen elokuva, että nauran aina sitä katsoessa ja kaikki huolet pyyhkiytyy kyllä helposti pois! Se on vaan jotenkin niin ihana hyvänmielenelokuva.

Lauantain jazzklubin pukukoodi oli ”dress to impress” ja sisään ei päässyt, jos päällä oli farkut ja huppari ja tykkään tuollaisista tilaisuuksista tosi paljon, koska ne on niitä harvoja hetkiä, kun musta tuntuu, että en oo ylipukeutunut. =’) Laitoin tuota iltaa varten ihan perus vaatteet mun tyyliin, mutta kyllähän mä silti keräsin katseita ja kehuja, mikä on aina mukavaa ja tuo kivan mielen. Huolimatta siitä, että viikon aikana mun olo oli ollut ajoittain tosi ruma niin tuolloin lauantaina mun mieliala ja itseluottamus oli taas back up!

No joo, joka tapauksessa Chloen haaste on sujunut tosi hyvin ja tuntuu, että jokainen treenikerta on helpompi kuin edellinen! Tällä hetkellä mun ajatuksena on se, että jatkan tästä sellaiseen treeniviikkoon, jossa treenaan HIIT-treenejä tai käyn lenkillä ma ja la, ti ja to on baletti ja ke ja su sali (ja tennis, jos mun isällä ei tuu työjuttuja tielle). Haluan tehdä sen MissFitandNerdyn vatsalihastreenin, jonka aloitin joskus tän blogin alkuaikoina, mutta en tainnut koskaan päästä siinä ekaa viikkoa pidemmälle, oopsie…

Nyt kuitenkin on treenimoti kohdillaan, kun oon jo nyt viikon Chloen kanssa treenaamisen jälkeen nähny niin ison muutoksen ittessäni! Ja tuo Fitin haaste on siis sellainen, että siinä treenataan äbsejä näkyviin eikä pelkästään vain vahvisteta niitä niin kuin Chloen treeneissä. Käytännössähän on siis niin, että suurin piirtein kaikki Chloen vatsatreenien liikkeet on sellaisia, että ne ei tuo lihaserottuvuutta, koska niissä lihasta liikutetaan ”väärällä” tavalla eikä treeneissä käytetä painoja.

Ei nuo todellakaan ole turhia treenejä, koska on tärkeää, että vatsalihakset vahvistuvat! Mutta jos haluaa näkyvät vatsalihakset etenkin vähän isommassa rasvaprosentissa niin niitä ei noilla Chloen opeilla kyllä yleensä saa. Muistan ikuisesti, kun ensimmäistä kertaa tutustuin ihan kunnolla siihen, miten näkyvät vatsalihakset rakennetaan ja se oli ihan täys shokki tajuta, että käytännössä katsoen KAIKKI ne liikkeet, joita tein olivat ”vääriä”. =’D

Ei kai ehkä muuta tähän maanantaihin. Tsemppiä kaikille ja paljon energiaa vielä näille vikoille päiville ennen kuin tulee joulu ja toivottavasti saa vähän huilia! =)

Vähän ruoka- ja treenikuulumisia!

When the going gets tough, the tough gets going… Tai näin sitä ainakin halusin uskoa ennen kuin tulin jäätymään Nykiin. =’D

Jäisten sateiden keskellä täytyy sanoa et raakaruokailu on ollut todella vaikeaa ja toisaalta ei. Olen identifioinut isoimmaksi ongelmaksi päivällisviritelmät, joissa kokataan raakaruokaa eli ainesosia ei syödä erikseen vaan esimerkiksi tomaateista, sipulista ja aurinkokuivatuista tomaateista tehdään kastike, joka sekoitetaan kesäkurpitsa/kurkkunuudeleiden sekaan.

Erikseen voisin syödä nuo ruoka-aineet ihan tosta noin vaan, mutta yhdessä huomasin, että neljännen suupalan jälkeen alkoi jotenkin ällöttää ja mua himotti ainoastaan poimia ananas- ja paprikapalat tuosta ruoka-annoksesta ja sitten vetää kans loput siitä tuoreesta ananaksesta, jota en käyttänyt tohon annokseen. =D Eli sinänsä raakaruokailu toimii, kunhan mun ei tarvitse ”feikata” tuollaisia lämpimän ruuan ”korvikeannoksia”.

Ja sinänsä musta tuntuu, että oon aikalailla koko elämäni ajan ollut vähän tälläinen: söisin niin paljon mielelläni etenkin hedelmät ja kasvikset erikseen kuin yhteen ympättyinä. Muistan pienenä, kun närkin äidin ja isän leikkaamia kasviksia, jotka oli tarkoitus laittaa wokkiin ja usein sain lähtöpassit keittiöstä, koska vanhemmat joutuivat leikkaamaan lisää esim. porkkanaa ja paprikaa, koska olin ehtinyt syödä lähes kaiken. =’D

Mutta sitten, kun wok oli valmis niin mua ei kiinnostanutkaan enää nuo ihan samat ruoka-aineet ja etenkin tuosta seuraavana päivänä uudelleen lämmitettynä en useinkaan enää suostunut syömään ruokaa, vaan mussutin leipää ja hedelmiä. Eli go figure…

Mutta tosiaan, koska olin tehnyt niin ison annoksen tuota raakaruokaa niin otin eilen käyttöön pienen hackin eli tein täysjyväspagettia niin, että puolet annoksen nuudeleista oli alkuperäisen reseptin mukaisesti kurkkua ja puolet tuota täysjyvää. Koko ateriaa lämmittäessä lisäsin vielä mukaan vähän salsaa, mikä kuului myös alkuperäisen reseptin suosituksiin.

So no raw, mutta oon ihan iloinen tästä hackistä, koska edelleen syön pääasiassa niin kuin olikin tarkoitus eli ainoa ”fail” on se, että kokkasin pastaa ja lämmitin tuon raakareseptin yli 48-asteeseen. Osa musta on pettynyt, mutta osa tietää kuitenkin sen, että tämä on tähän kohtaan ihan okei ja riittävää ainakin täällä kylmyydessä… =’) Katsotaan sitten, miltä tuntuu, kun palaan takaisin Caliin!

Treenien osalta oon sittenkin pitäytynyt Chloen ohjelmassa eli oon tähän mennessä skipannut baletin ja noudattanut tuota kahden viikon haastatte orjallisesti. Ja oli mahtavaa huomata eilen, että treeni meni jotenkin tosi kevyesti vaikka etenkin aamulla tuntui siltä, että pitäiskö kuitenkin pitää tänään lepopäivä. Mutta onneksi en pitänyt, koska oli niin mahtavaa huomata, miten keho jaksoi ja painoi eteenpäin!

Kroppa tuntuu nyt enemmän multa itseltäni (vaikka kauhea määrä tietenkin vielä duunia edessä) ja etenkin tänään torstaina on ollut niin kiva ja kevyt olo heti aamusta. Etenkin eilen aamulla oli todella väsynyt ja turvonnut olo ja kasvot olivat ihan super turvonneet koko päivän niin että silmät hädin tuskin pysyi auki. Tuosta tulikin mieleen se, että pitäisikö pitää lepopäivä, jos kroppa pistää hanttiin, mutta ei selkeästi. =D

Jatkan siis tämän ohjelman tekemistä loppuun asti ja sitten katsotaan, mitä teen. Koska huomasin kyllä etenkin ensimmäisellä treenikerralla, että hitto vie mun täytyisi tehdä enemmän kunnon cardiota! Se on kaikenlisäks sellaista, että kehityn siinä todella nopeasti, joten täytyy taas miettiä, miten aion koostaa mun treenikalenterin. =D Baletti jatkuu tammikuussa taas 2-3 kertaa viikossa, mutta mietin, että voisinkohan tiputtaa lauantain treenit pois ja vaihtaa ne esim. saliin tai HIIT-treeniin/lenkkiin.

Noh, tätä ehtii vielä puntaroida monta kertaa edes ennen kuin vuosi loppuu, joten meen nyt tämän Nykin läpi niin, että yksi ateria on ei-raaka ja muut on rakaa ja teen tuon Chloen haasteen loppuun ja sen jälkeen mietin, miten haluan treenata. =)

Viikot 48 ja 49

Tässä vihdoinkin viikon 48 liikunnat:

• maanantai: kävely 26 min + HIIT 10 min (tehty treeni linkin takana)
  
• tiistai: baletti 1 h 12 min
  
• keskiviikko: kävely 54 min
  
• torstai: kävely 23 min + baletti 52 min
  
• perjantai: kävely 34 min + 1 h 2 min
  
• lauantai: sali 1 h 2 min
  
• sunnuntai: tanssimista 1 h 12 min + kävely 1 h 13 min
  
• yhteensä liikuntaa: 9 h

Sitten edellinen viikko eli viikko 49:

• maanantai: kävely 23 min + 34 min
  
• tiistai: baletti 1 h 7 min
  
• keskiviikko: kävely 1 h 5 min + baletti 1 h 21 min
  
• torstai: kävely 29 min + baletti 58 min
  
• perjantai: kävely 29 min + baletti 55 min
  
• lauantai: baletti 37 min + tennis 1 h 5 min
  
• sunnuntai: kävely 33 min
  
• yhteensä liikuntaa: 9 h 36 min

Hieman on viikottaiset liikuntamäärät tippuneet edellisistä viikoista, mutta pääasia, että liikun eikä tällä hetkellä tulisi mieleenkään vaan möllöttää koko päivää neljän seinän sisällä tekemättä mitään! Jatkan siis ihan hyvillä mielin tähän tämän vuoden kolmanneksi vikaan viikkoon. Let's make every single day count, jotta saadaan alottaa vuosi 2024 parhaimmalla mahdollisella fiiliksellä!! =) 💪 

Meitsie pakkaa vielä muutamat viimeiset jutut ja lähtee sitten hiljalleen kohti LAX:ia ja kohti Nykiä...

Kreisi, mutta ihana viikko takana!

 

Huhhuh millainen viikko takana: koeviikko, kampukselta pois muuttaminen joululoman ajaks, Pähkinänsärkijän extratreenejä, ite pääesitykset perjantaina ja eilen, Nykin järjestelyjä, uusien laulujen läpikäyntiä ja niihin liittyvien ideoiden pallottelua sekä keikkabuukkauksia tälle kuulle ja muutama myös tammikuulle, kun joku toinen laulaja on joutunut perumaan esiintymisensä. Tuntuu siltä et en oo ehtinyt tällä viikolla edes hengittämään, mutta silti tää on ollut ehdottomasti yks upeimmista viikoista hetkeen! Oon niin pumped up ja insiroitunut kaikista niistä upeista tyypeistä, joiden kanssa oon saanut pallotella ideoita ja toteuttaa itteeni tällä viikolla!

Mutta... Tän viikon jälkeen haluun pystyä keskittymään enemmän myös rauhottumiseen ja ihan vaan olemiseen. Ja myös kunnolla treenaamiseen, koska tällä viikolla tuntuu, etten oo ehtinyt tekemään oikein sitäkään. Myöskään raakavegaaniuus ei oo tällä viikolla oikein onnistunut, koska on tuntunut hieman liialta yrittää kaiken kiireen keskellä myös tehdä kunnon kauppalistoja ja suunnitella syömisiä. Joten oon syönyt vähän miten sattuu: usein 80% terveellisesti päivän aikana, joskus vähän huonommin ja joskus taas 100% terveellisesti.

En kuitenkaan oo mitenkään harmissani tästä viikosta, koska tällä viikolla on laitettu eteenpäin niin paljon upeita juttuja, että kyllä tää yks viikko on saanut mennä just näin, kun se kerran tulee johtamaan niin mahtaviin lopputuloksiin! =) Huomenna lähden Nykiin ja ajattelin tehdä niin, että ekat kaksi viikkoa teen Chloe Tingin 2 Weeks Shred Challengen, joka itse asiassa oli se, mikä alunperin innosti mut treenaamaan ihan kunnolla.

Löysin nimittäin mun sähköposteista mun vanhan blogin tekstejä, jotka löytyy nyt täältä tägillä vanhat postaukset (ja kaipa tää on samalla face reveal, joten ehkä tulevaisuudessa en sensuroi mun naamaa enää...? =D) Oli hassua lukea noita ja harmittaa, etten löytäny niitä enempää, koska mulla on kyllä muistoissa lisää postauksia ja myös edelleen kovalevyllä paljon vanhoja kuvia, mut en saa niitä tekstejä enää kaivettua mistään. Lisäksi en edes muistanut, että mulla on ollut tuo sininen toppi oikeasti jo vuodesta 2018 lähtien?! Se oli muistaakseni joku kolmen euron Ebay-toppi, mut hitto vie se on ollut kestävä. =')

Joka tapauksessa nään noista teksteistä, että mulla oli samaan aikaan päällä kaksi outoa aikajanaa: treeni-innostuksen alku, fitlifeen pääseminen ja terveellisesti syöminen ja sitten kuitenkin sh-käyttäytymistä esim. ahmimista, liian vähän syömistä ja myöskin jonkinlaista drunkorexiaa. Join aivan liikaa ja krebasin ihan hulluna etenkin vuonna 2019, ugh... Olin aina siellä, missä oli juhlat ja olenkin kirjoittanut hieman näistä ajoista testissä "Ajatuksia päihteettömyydestäni". 

Kiinnostaakin kokeilla tuota kahden viikon haastetta etenkin siitä syystä, että haluan nähdä, miten pitkälle olen päässyt. Olen nimittäin kokeillut muutamia v. 2018-2019 tekemiäni HIIT-treenejä ja ne tuntuvat tosi kevyiltä. Sellaisilta, että olet ollut jalkojen päällä koko päivän ja ollut aktiivinen, mutta et oo kunnolla päässyt hikoilemaan, joten teet vielä 10-15 minuutin HIIT-treenin illalla. Mutta muistan, että esimerkiksi 2019 tammikuussa tein kuolemaa pelkästään 10 HIIT:in kanssa ja tuon vuoden kesällä ohitin esimerkiksi tuon haasteen kolmannelta päivältä tuon toisen äbsitreenin, koska en vaan pystynyt siihen. =D

Huomaan vertaavani edelleen itseäni painon perusteella. Katson vanhoja kuvia musta esimerkiksi vuodelta 2018 ja 2019 kesältä ja mietin et ei helkkari, miten hyvältä näytin! Ja miten absurdia et 54 kiloa oli tollon aivan kamala turvotuspaino, kun juuri nyt antaisin niin paljon, jotta tuo olis mun turvotuspaino... Mutta. Tällä hetkellä oon oikeasti paaaaljon paremmassa fyysisessä ja myös henkisessä kunnossa kuin olin tuolloin ja en ihmettelisi yhtään, jos vihaisia elämääni, jos vaihtaisin paikkaa edes päiväksi entisen minän kanssa.

No joo, joka tapauksessa liikunnasta. Haluan tuon kahden viikon haasteen lisäksi kuitenkin myös treenata balettia, vaikka tunteja ei nyt olekaan ennen tammikuuta. Joten yhdistän baletin tuohon kahden viikon haasteeseen ja luulen, että tämä on ihan hyvä loppu tälle vuodelle. Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että oon ehkä yrittänyt ahmia vähän liikaa juttuja kerralla ja keho pistää senkin takia hanttiin, koska mulla on vain yksinkertaisesti so much stuff going on! Eli reeniä, raakaruokaa ja rauhoittumista. Vaikka se rauhoittuminen olisi "vain" viisi minuuttia hiljaa istumista ennen nukkumaan menemistä. 

Tälläisiä ehkä vähän sekavia ajatuksia tähän sunnuntaihin! Päivitän huomenna viimeisten parin viikon liikunnat, koska se on nyt jäänyt kaiken keskellä

Loppuvuoden suunnitelma

Olipa hämmentävä ja outo viikko. =’)

Aloitin viikon ihan ok fiiliksissä, mutta jossain kohtaa maanantaita mieliala romahti. Olin todella turhautunut siihen, että taas koko helkkarin vuotena en ole päässyt yhtään mihinkään painon ja kehonkoostumuksen kanssa ja olen vain soutanut ja huovannut edes takaisin. 

Samaan aikaan, kun tietopankkini ravinnosta ja liikunnasta on koko ajan karttunut, olen silti painon osalta noussut koko ajan korkeammalle ja korkeammalle siten, että paino ei enää laskekaan samalla tavalla kuin aiemmin.

Muistan, kun hihkuin vielä joskus kesän lopulla sitä, että selvästi painoni on nyt tipahtanut pysyvästi alle 60 kilon, koska huonommista viikonlopuista huolimatta se ei enää kohonnut yli 59 kilon. No tuo on kyllä iloisesti ollutta ja mennyttä ja se turhauttaa!

Lisäksi harmittaa, että olen nyt hieman yli kuukauden pitänyt tarkempaa kirjaa kaikesta, kehittynyt aivan huimasti baletissa ja muutenkin saanut liikunnan todella vahvasti osaksi arkeani. Loka-marraskuu on ehdottomasti ollut yhdet tämän vuoden urheilullisimmat kuukaudet ja juuri oikeissa lajeissa. 

Aiemmin minulla on ollut ongelmana se, että olisin halunnut kehittyä baletissa, mutta olen liikkunut vain muilla tavoin ja se on harmittanut. Nyt baletti on osa jokaista viikkoa ja olen todella iloinen siitä!

Ja silti tässä sitä ollaan… Olenkin nyt identifioinut yhdeksi tämän vuoden isoimmaksi ongelmaksi täysin ennakoimattoman, mutta loppujen lopuksi hyvin inhimillisen kombinaation: olen vihdoinkin oppinut syömään enemmän ja isompia annoksia, mikä on ollut välttämätöntä siltä kannalta, että kun syöt pääasiassa kasviksia, hedelmiä ja kasvisprotskua kuten tofua niin sun oikeasti täytyy osata syödä isoja annoksia, jotta saat tarpeeksi energiaa! 

 

Tämä on ollut jo vuosien ajan iso ongelma mulle ja myös yksi iso syy miksi en ole koskaan onnistunut elämään tuollaista elämää pitkiä aikoja. Kuitenkin minulla on ollut palava halu elää noin, sillä tiedän, miten hyvää se tekee kropalle ja mielelle ja olen monta kertaa päässyt näkemään, miten uskomattoman kevyttä ja helppoa elämä on, kun suolistobakteerit saa kunnon ravintoa, maha- ja suolisto-ongelmat katoavat ja keho kiinteytyy ja pienenee. Joten tänä vuonna olen opettelemalla opetellut olemaan sinut aiempaa isompien annoskokojen kanssa.

Mutta… Tämä on johtanut sellaiseen ongelmaan, jota en edes ollut tajunnut ennen tätä viikkoa, kun selailin vanhoja päiväkirjojani. Enkä myöskään muista kenenkään ”mun piireissäni” (eli clean eating vegans) kertoneen koskaan, että heillä tai heidän asiakkaillaan olisi tullut vastaan tälläinen ärsyttävä, yllättävä ongelma.

Aiemmin huonommat viikonloppuni olivat sellaisia, että söin terveellisen, pienen aamupalan ja aika pienen lounaan ja se ”fail” oli päivällinen eli tyyliin kaksi isoa itsetehtyä burritoa ja sitten juuressipsipussi ja karkkipussi. Nykyään huonommat viikonloppuni ovat sellaisia, että syön ison aamupalan, ison lounaan ja siihen päälle ison päivällisen ja jonkun herkun (esim. juuressipsejä ja sokerittomia karkkeja).

Mutta koska olen jo syönyt muilla aterioilla niin paljon niin tuo iso päivällinen (joka on yleensä ollut jotain näennäisen terveellistä take out-ruokaa) ja alkuillan herkku ovat nostaneet päivittäistä kalorimäärää aivan liikaa. Kun taas aiemmin tulin sekä tahalteen että myös ihan puhtaasti vahingossa syöneeksi joko hieman alle kulutuksen tai sitten +-0, jolloin ne arkipäivänä tulleet miinukset pitivät huolen siitä, että laihduin ja rasvaa paloi.

Nyt olen onnistunut saamaan vihdoinkin pääni sellaisille asetuksille, että en tänä vuonna useinkaan ole enää laskenut kaloreita enkä ole halunnut rajoittaa syömisiäni samalla tavalla kuin aiemmin ja tuo on aivan mahtavaa silloin, kun oikeasti syö vain puhdasta ravintoa! 

Mutta kun sinne lisää viikonloppujen kaloripommit ja prosessoidun ruuan niin tilanne on selvästi se, että viikon aikana ei ole ehtinyt tulla tarpeeksi miinuskaloreita, jotta viikonloppujen överit olisi poltettu and then some. Lisäksi terveellinen aamupala, lounas ja myös välillä päivällinenkin ovat sumentaneet tajuamista siitä kuinka paljon on oikeasti syönyt, koska eihän tämä yksi juuressipsipussi nyt voi maailmaa kaataa (yes, it actually can). 

 

Ja sitten toisaalta aina kyse ei ole selvästi ollut niinkään kaloreista, vaan siitä, mitä olen syönyt. Eli liian rasvaista ja suolaista ruokaa lisäaineilla höystettynä ja tämä on laittanut kropan sekaisin. Viime vuosina olen nimittäin huomannut, että kehollani menee aina jonkun aikaa, että se pääsee kunnon rytmiin ja nuo viikonloppujen huonot ruokailut ovat usein selvästi katkaisseet hyvän alun.

Olen useana viikkona saattanut oikeasti ollakin koko viikon miinuskaloreilla, mutta huomaan, että painonpudotus on käytännössä katsoen kokonaan pysähtynyt viikonlopun aikana. Ja tuolloin ainoa merkittävä tekijä on se, mitä olen syönyt eikä se miten paljon olen syönyt. Viikkoni ovat siis jakautuneet kahteen kategoriaan: 1) onnistuneet arkipäivät, mutta plussakaloriset viikonloput ja 2) onnistunut viikko, mutta viikonloppuna epäterveellistä, prosessoitua roskaa.

Ja tämän kaiken tajuttuani olin ensiksi kiitollinen näistä tajuamisista, mutta sitten tuli vaan jotenkin kauhea ärsyyntyminen ihan kaikkeen ja tuntui siltä, että tarviin nyt jonkun kunnon irtioton kaikesta. Kunnon nollaus etenkin pään sisällä ja nopea onnistumisen tunne, jonka siivittämänä voi sitten jatkaa järkevää syömistä! Joku sellainen dieetti, joka poikkeaa todella paljon siitä, miten oon nyt tottunut syömään, jotta saan kunnolla rikottua mun kaavat.

Joten kaivelin muististani 3-4 päivän painajaisen eli lentoemännän dieetin ja lähdin noudattamaan sitä keskiviikosta alkaen. Olin päättänyt tehdä dieetin juuri niin kuin kuuluukin eli kananmunilla ja lihalla, mutta jo heti keskiviikkoaamuna mua alkoi ahdistaa se, että pitäisi syödä lihaa ja kananmunia. Hassua kyllä, noiden kohdalla rationaalinen minä oli hereillä ja kaikki se, mitä tiedän noista ruokakunnan tuotteista oli kirkkaana mielessä. Harmi, kun se ei ole ollut hereillä koko tämän vuoden viikonloppuina… 

 

Loppujen lopuksi perjantaina palasin lähes kokonaan omaan normaaliin syömiseeni ja olin helpottunut siitä, miten vahvan negatiivisen fiiliksen kananmuna ja liha toivat mulle. Näin on hyvä jatkaa! Noh, eilen sitten mun oli ollut tarkoitus pitää ihan chilli päivä, mutta aukeni mahdollisuus käväistä yksissä juhlissa Hillseillä ja……… =’D Fitbitini mukaan nukahdin noin klo 4:16 sunnuntaiaamulla oops…!

Alkoholia tuli juotua vähän liikaa, mutta siitä huolimatta oli ihan ok olo tänään. Ainoa pitkä miinus oli väsymys: olin la käynyt aamulla salilla, bileissä tuli tanssittua useita tunteja ja la-su yönä nukuin vain hieman yli 5 tuntia ja olen pääasiassa vain torkkunut koko päivän (ja tietty virkistynyt nyt illalla murr!). 

Tiedän, että mokasin pahasti tuolla juomisella ja ehkä senkin takia haluan ottaa sen mun ”alkuperäisen” plänin käyttöön eli kokeilla sitä 21 päivän talviraakaruokahaastetta, jota suunnittelin kokeilevani aiemmin.

Oon kokenut oloni parhaimmaksi, kun oon syönyt mahdollisimman paljon raakaruokaa ihan jo varmasti puhtaasti siitäkin syystä, että sillon tulee vahingossakin karsittua pois kaikki prosessoitu ruoka. Ja samalla mä en voi uskoa, että olen ”yksi näistä”, jotka kokee tuollaisen ruokavalion olevan such a blessing. =’) Muistan vuosia sitten ihmetelleeni, miten jollekin aamupala voi olla vihersmoothie tai litran itsepuristettu mehu. But it is though... 👉🏻👈🏻

Tuo 21 päivän ”haaste” sisältää paljon uudenlaisia ruokakombinaatioita ja tykkään myös ehdottomasti siitä, että saa käyttää tämän satokauden ruokia. Not every season is a mango season! Hassua kyllä en myöskään pelkää sitä, että luultavasti ensimmäisen viikon aikana iso osa etenkin päivällisistä ”ei maistu miltään”, koska nyt en vain malta odottaa sitä, kun makunystyräni taas tottuvat kunnon makuihin!

Tätä makuasiaa ei pysty kunnolla edes selittämään, se oikeasti pitäisi kokea!! Kun totutat kielesi vain ”aitoihin” makuihin etkä "turruta" sitä lisäaineilla, suolalla, rasvalla ja isolla kasalla mausteita niin voin kertoa, et jopa ne ihan tavalliset kaupan banaanit alkaa yhtäkkiä maistua aivan erilaisilta ja erotat niistä sellaisia makuvivahteita, joista sulla ei aiemmin ollut tietoakaan. 

Tuo on todella hassu ja ihmeellinen tilanne ja olin jo unohtanut kokonaan tuollaisenkin ulottuvuuden! Ja tuo on huipussaan sellainen kokemus, jota en koskaan ole saanut koettua ihan vain perus terveellisellä ruokavaliolla, vaan nimenomaan sillä, että syö pääosin raakaruokaa.

Joka tapauksessa siis potkaisen viikonlopuista pois kaiken epäterveellisen ihan kunnolla ja olen loppuvuoden niin pitkälle raakaruualla kuin mahdollista! Luultavasti 25.-26.12. ja 31.12. en voi syödä kokonaan raakaruokaa, mutta noinakin päivinä pyrin kuitenkin syömään niin paljon tuon 21 päivän haasteen mukaan kuin mahdollista ja oon aivan pumped tästä! Aika päättää tää vuos just niin ku tän vuoden olis pitänyt jo lähtökohtaisesti alkaakin. =)

Viikko 47 + ruokaplänit

Viime viikon liikunnat:

• maanantai: kävely 34 min + 1 h 9 min + HIIT 10 min (tehty treeni linkin takana)
  
• tiistai: kävely 37 min + baletti 1 h 29 min
  
• keskiviikko: kävely 30 min + jooga 20 min
  
• torstai: kävely 33 min + baletti 1 h 7 min
• perjantai: kävely 16 min + 1 h 17 min
  
• lauantai: kävely 2 h 20 min
• sunnuntai: sali 1 h 4 min + kävely 17 min
  
• yhteensä liikuntaa: 11 h 43 min

Paino 

• ma 23.10.: 64.1 kg
• su 27.11.: 62.1 kg
  
• pudotettu: 2 kg 

Olihan viime viikolla edelleen ihan järkevästi liikuntaa! ='D Jotenkin oli kuitenkin koko ajan sellainen olo, että viikon kokonaisliikuntamäärä olisi tippunut normaaliviikoista, koska istumistakin tuli todella paljon tehtyä joka päivä! 

Tosiaan tällä hetkellä ei kai mitään erityistä lisättävää eilisen postaukseen. Eilinen sali meni hyvin eikä selvästi enää tarvitse aloittaa nollasta salitreenaamista eli sen vuoden 2021 aloituksen jälkeen mun lihasten vahvuus ei enää ole tipahtanut mihinkään aloituslukemiin. Tämä yksistään on jo mahtava asia huomata eli vaikka moni asia on ehkä enemmän negatiivisella tavalla jumahtanut paikoilleen niin mukavaa huomata, että kyllä tätä jumahtamista tapahtuu positiivisessakin mielessä! =)

Ruokailujen osalta ajattelin siirtyä kokeilemaan pientä kombinaatiota edellisistä ruokavalioistani eli aamupala olisi iso smoothie protskujauheella, lounaaksi 1-2 banaania ja protskupatukka, ennen treeniä välipalaksi hedelmiä, treenin jälkeen lämmin ateria. Yritän tofun sijaan panostaa itsetehtyyn seitaniin, jossa on enemmän protskua kuin tofussa per 100 grammaa ja tosi vähän hiilareita.

Yksi asia, mitä mietin tuon turvotuksen kanssa on se, että välillä turpoan ihan vain sen takia, että en ole syönyt tarpeeksi. Ja silloin, kun syön pääasiassa etenkin hedelmiä niin en yleensä laske kaloreita ollenkaan vaan syön sen verran, mikä tuntuu hyvältä, joten olen saattanut tuolloin ns. vahingossa nostaa kalorimääriä kehoni vaatimiin lukuihin. Eli ehkä se ei olekaan johtunut siitä, että olisin jotenkin syönyt "huonommin", vaan yksinkertaisesti olin syönyt liian vähän.

Eli sekoitusdieetillä mennään tästä viikosta lähtien ja katson parin viikon päästä miltä tuntuu! =)

NYC ja kehonkoostumusturhautumista

 

Takaisin Kaliforniassa ja damn it feels good! Aika Nykissä meni kuin siivillä ja tuntuu siltä, että edellinen viikko on kestänyt vaan kolme päivää maksimissaan! Niin paljon ihanaa tapahtui, niin moni asia meni eteenpäin ja tuli tavattua montaa aivan mahtavaa tyyppiä ja lahjakasta biisien tekijää ja tuottajaa. Oli ihanaa uppoutua omaan musiikkiin, hyvään ruokaan ja jazzklubien aivan mahtavaan tarjontaan. Miinuspuolena kylmyys ja etenkin se, että mun kasvojen iho kärsi aivan kamalasti kuivasta ilmasta ja etenkin loppuviikosta selvisin eteenpäin sekä sheavoi-kasvomaskeilla että kolmella eri kasvorasvalla. ='D

Tuli siis hyvää oppia joulu-tammikuuta varten, kun tulen olemaan Nykissä pidempään kuin viikon! Joka tapauksessa tämä viikko tuntuu aivan mahtavalta ja jotenkin todella... Groundbreaking? Miten sen voisi selittää. Sellainen viikko, jonka jälkeen moni asia on muuttunut niin paljon, että takaisin ei ole enää menemistä. Olen saanut kiinni sellaisista asioista, joista en halua enää luopua ja tajunnut monia asioita, joista voisi olla ärsyyntynyt, mutta loppujen lopuksi olen kiitollinen. Juuri näiden asioiden täytyy loksahtaa paikoilleen, jotta asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä.

Olen innoissani tulevaisuudesta ja tästä loppuvuodesta enkä malta odottaa sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. =)

 

Pienenä miinuksena omaan oloon on kehonkoostumusasiat... Kävin siis tänään mittauksessa ja päivitin nyt kunnolla lihasprosentit. Olen aiemmin joutunut säätämään niiden kanssa ja yrittänyt todella epämääräisellä laskukaavalla saada eri tyyliset mittaukset edes jotenkin stemmaamaan keskenään. Samalla kuitenkin ihmetellen itsekin sitä, että voiko mun lihasprosentti muka olla noin korkea. =') No ei todellakaan! Ja tästä lähtien käyn vain yhdellä ja samalla laitteella enkä halua mitään lisähienouksia raportteihini!

Joka tapauksessa, paino oli 62,1 kiloa ja kehonkoostumus on muuttunut näin:

• rasvaprosentti:
• 3.9. 26,3%
• 26.11. 26,5%

• lihasprosentti:
• 3.9. 27,3%
• 26.11. 25,3%

Turhauttaa siis se, että vaikka olen nyt paljon tasapainoisempi, onnellisempi, paremmassa kunnossa ja pääosin syön terveellisemmin kuin miten olin syönyt lähes koko kesän niin silti lukujen puolesta minulla menee "huonommin" juuri nyt. En tiedä kuinka paljon se on saattanut vaikuttaa, että lensin lauantaina. Onkohan kuusi tuntia koneessa istumista liikaa...? Toisaalta näen kyllä, että kehoni on pehmeämpi ja isompi kuin syyskuun alussa, mutta silti odotin jotenkin parempia tuloksia.

Olen taas tilanteessa, jossa harrastamani liikunta ei ole tarpeeksi, jotta saisin sellaisia tuloksia kuin haluan. Ja vaikka olenkin etenkin tällä viikolla pohtinut paljon sitä, pitäisikö alkaa taas käymään salilla, koska sitä on hieman ikävä, en ole varma mihin saisin tuon liikunnan ynnättyä ilman, että joudun sitten luopumaan jostain muusta. Esimerkiksi viikonloppukävelyistäni ystävien kanssa. 

Olin myös alunperin ajatellut, että haluaisin ensiksi laihtua hieman ja vasta sitten aloittaa salitreenaamisen, koska usein paisun salitreenit aloitettuani ja tuntuu jo nyt välillä siltä, että vaatekaapistani on käytössä vain 20%. Joten en haluisi paisua yhtään tämän enempää. Tiedän, että se on usein vain väliaikaista, mutta luulen, että 2021-22 kokemukseni jälkeen olen jotenkin pelännyt salilla käymistä. 

 

Aloitin siis syys-lokakuussa 2021 ihan kunnolla salitreenit ja 2022 vuoden alussa aloin kokea outoja fyysisiä oireita ja kiputiloja. Lisäksi olin aivan jär-kyt-tä-vän turvonnut ihan koko ajan. Minua väsytti, kehoni eri osat kipuilivat, pulssi oli koko ajan oudon korkea, kärsin univaikeuksista, koska minua ahdisti kehoni tila ja muutenkin olo oli todella tukkoinen ja vaikea. Kuitenkin sain viikottain lisätä toistoja ja painoja eli fyysistä kehitystä tapahtui. Mutta paradoksaalisesti mitä enemmän kehitystä tuli, sitä kamalammalta oma olo itse asiassa tuntui.

Sitten siinä vaiheessa, kun liikuntani muuttuivat helmikuussa rauhallisemmaksi eli salitreenaaminen vaihtui pääasiassa kävelyyn, huomasin oloni parantuvan huomattavasti. Tämä siitäkin huolimatta, että syömiseni eivät olleet ison osan ajasta ihan priimaa ja minulla oli todella paljon mahaongelmia ja muita terveyshuolia. Kaikki ylimääräinen vesi lähti kuitenkin vihdoinkin pois, käveleminen tai paikoillaan oleminen eivät enää sattuneet jaloissa ja muutenkin oli helpompaa olla omassa kropassa.

Tuon kokemuksen jälkeen olen kai alkanut vähän pelätä salitreenejä, koska en haluaisi enää ikinä kokea tuota aivan järkyttävää oloa, jossa elin noin lokakuusta 2021 helmikuun alkuun 2022. Se oli vain aivan hirveää ja meni noin kuukausi salitreenaamisen lopettamisen jälkeen, kun aloin vasta voida paremmin. Mutta... Totean taas sen saman, että en selvästi pääse tavoitteisiini vain pääosin baletilla ja kävelemisellä eikä HIIT kerran-kaksi viikossa myöskään auta. Joten olen valmis kokeilemaan salille palaamista!

Ja aion ryhtyä tuumasta toimeen heti eli ensimmäinen treeni on tänään sunnuntaina ja seuraava keskiviikkona. Baletti ti, to ja la ja huomenna sitten HIIT. Perjantai jää siis näillä näkymin ainoaksi lepopäiväksi per viikko eli silloin tulee luultavasti "vain" vajaa 1.5h kävelyä, jos sää on hyvä. Jos ei niin, sitten ehkä tulee vain puoli tuntia kävelyä. Ruokailujen osalta yritän lisätä proteiinia, mutta kokeilen alkuun, miltä treenien muuttaminen tuntuu ja lähden vasta sitten tekemään isompia muutoksia ruokailuihin, jos on tarve!

Ehkä tämä on juuri sitä, mistä kirjoitin tuolla ylempänä: palat loksahtavat paikoilleen juuri niin kuin niiden pitääkin. Eipä tarvitse enää pohtia sitä aloittaisiko salitreenaamisen, kun vastaus on tehty mulle hyvin selväksi! Näillä kuulumisilla siis aloitetaan tämä sunnuntai!

Viikko 46 + MEGA ALE terveyden ja hyvinvoinnin e-kirjoista

Alkuun taas viime viikon liikunnat, sitten pienet kiitokset ja sen jälkeen vinkki tosi kattavaan terveyden ja hyvinvoinnin e-kirjapakettiin, jonka huomasin eilen!

Eli liikunnat:

• maanantai: kävely 29 min + HIIT 35 min (tehty treeni linkin takana)
  
• tiistai: kävely 30 min + 18 min + baletti 1 h 28 min
  
• keskiviikko: kävely 29 min + 53 min
  
• torstai: kävely 26 min + baletti 1 h 12 min
• perjantai: kävely 40 min + 55 min
  
• lauantai: baletti 1 h 17 min + kävely 1 h 4 min
  
• sunnuntai: kävely 1 h 23 min
  
• yhteensä liikuntaa: 11 h 39 min

Paino 

• ma 23.10.: 64.1 kg
• la 18.11.: 61.1 kg
  
• pudotettu: 3 kg 

Sitten kiitokset eli oh my, huomasin vasta nyt, että tää mun väkerrykseni on noussut Blogit-listalla terveyden ja hyvinvoinnin kategoriassa top kymppiin ja senkin sisällä peräti top vitoseen!!! Kiitos kaikille, jotka olette täällä käyneet lukemassa ajatuksiani, onnistumisiani ja epäonnistumisiani! 🤍 

En tiedä, miltä tää blogin lukeminen on viime aikoina tuntunut, mutta itsestä tämä tuntuu jotenkin tosi helpolta nyt ja olo on tosi fokusoitunut. Eli ehkä aika oli vihdoinkin oikea ja sen takia tämä tuntuu tällä kertaa helpommalta kuin ikinä aiemmin! Aiemmin tuntui enemmän siltä, että suunnittelin kauheasti ja käytin eniten aikaa kaikkeen muuhun kuin juuri siihen, mistä tämä blogin on ollut aina tarkotus kertoa. Ja toisaalta moni etenkin ajatustyötä vaatinut juttu on selvästi ollut tarpeellinen, koska nyt tuntuu siltä, että ei koko ajan tarvitse käydä läpi uusia tajuamisia vaan palat on nyt paikoillaan.

Eli kiitos kaikille ja jatketaan samaan malliin kohti fittiä kroppaa! =) 💪🏻

Sitten tähän loppuun löytö, jonka tein eilen eli tämä ei ole sponsoroitu vinkki enkä ole millään tavalla mukana tässä tilaisuudessa muuten kuin Gillian Berryn YouTube-seuraajana. =D Mutta tosiaan nyt on vielä tämän viikon aikana saatavilla aivan käsittämätön määrä vegaanisia reseptejä (tavallisia ja raakaruoka), treeniohjelmia, paasto-oppaita, oppaita raakaruokaan siirtymiseen, asiaa mindfulnessista, suoliston ja mahan hyvinvoinnista jne jne täällä: The Plant Based Bundle. Eli 133 eri e-kirjaa saa nyt 50 dollarilla eli noin 48 eurolla!

Ostin paketin itse eilen, koska siellä on paljon jo ennestään tuttuja kasvoja kuten Gillian ja Rawfoodromance, Jonny Juicer ja Plantiful Kiki, mutta myös tosi paljon uusia kasvoja ja on aina mahtavaa saada uutta inspiraatiota omaan ruokailuun! Ajattelin 1.12. aloittaa 21 day winter meal planistä ja katsoa siihen ehkä rinnalle tuon Reshape your bodyn, koska sen sisältö kiinnostaa paljon.

Joka tapauksessa jos kiinnostaa saada pienellä rahalla uudenlaista motivaatiota ja helppiä perus arkeen tai hienompaankin kokkailuun ja kikkailuun niin suosittelen lämpimästi! =) Jokaiseen ostokseen sisältyy 7 latauskertaa per kirja eli voit ladata tiedostot esim. sekä kännykkään, tablettiin että tietokoneelle. 

Pienenä muistutuksena, että muistakaa ylipäätään aina tsekata sen henkilön taustat, jolta otatte terveysvinkkejä ja muistakaa kuunnella kehojanne! Monella vaikuttajalla on oikeasti paljon kerrytettyä tietoa ja tutkintojakin, mutta koska you never know niin koskaan ei voi olla liian varovainen, kun kyseessä on kuitenkin oma terveys! Itse peilaan esimerkiksi näitä e-kirjoja muihin oman tietopankkini lähteisiin (esim. Mic the Veganin kanava ja muut uutta tieteellistä tutkimusta esiin nostavat henkilöt sekä Michael Grergerin laaja tuotanto jne.)

Tälläisellä vähän sekavalla setillä uuteen viikkoon! Let's smash this! =D

Edistysmiskuvat ja muutoksia ruokavalioon

18.11.
Paino 61.1 kg, jes!

Ajatuksia kehokuvista: hitto, en edes aiemmin ole ajatellut, miten baletti alkaa näkyä selässä! Kun vertaa 10.4. otettuihin kuviin mun selkä oli niiiiin paljon pienempi kuin nyt! En todellakaan halua mitään väärinpäin olevaa kolmiota, koska omaan identiteettiini ei jotenkin sovi se. Se tuntuu liian miehekkäältä. Mutta olen kyllä ollut tosi iloinen huomatessani kiinteytymistä selässä ja tämä on selvästi yksi asia, mikä on auttanut paljon tasapainossa! Koska niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin niin baletissa tasapaino tulee itse asiassa pääasiassa selästä eikä jaloista tai jännitetyistä vatsalihaksista. Joten mahtavaa huomata, että paluu balettiin alkaa oikeasti ihan fyysisestikin näkyä. =)

Tällä viikolla olen tehnyt muutamia muutoksia syömisiini ja keho alkoi heti reagoida positiivisesti niihin! Maanantaina tuli jotenkin sellainen olo, että halusin syödä paljon enemmän hedelmiä kuin aiemmin ja edelleen outo nesteturvotus tuntui kasvoissa ja jaloissa. Joten aloitin aamuni maanantaista lähtien isolla smoothiella ja lounaani muuttui myöskin taas hedelmäsalaatiksi. Päivällinen pysyi samana eli terveellinen vegaani lämmin ateria.

Tiistaina tuntui vähän paremmalta, mutta edelleen vähän jotenkin "tukkoiselta" turvotuksen kanssa, joten ke-pe lisäsin reilusti enemmän kasviksia ja hedelmiä enkä laskenut ollenkaan kaloreita. Ja kas vain, heti olo alkoi helpottua, kasvoihin tuli enemmän muotoa ja olin aamuisin heti paljon virkeämpi kuin aiempana kolmena viikkona olen ollut! Ruuansulatuselimistö alkoi toimia paljon paremmin ja energiaa oli tasaisemmin pitkin päivää.

Tarkoituksenani onkin nyt jatkaa enemmän kasvis- ja hedelmäpitoisella ruokavaliolla ja tämä on oikeastaan se, mihin ajattelinkin hiljalleen palata, koska tämä on jo pitkään tuntunut itselleni kaikista parhaimmalta tavalta elää. Olin kuitenkin ajatellut aloittaa enemmän protskupitoisemmassa ruokavaliossa, jossa "saisin" syödä vähän enemmän prosessoitua ruokaa eli esim. protskupatukoita jne, jotta ruokavalioni olisin jotenkin enemmän... "Normaali" ja "helppo" etenkin muiden silmissä, mikä on aina yhtä typerä ajatus. =')

Kuitenkin kehoni kaipaa muuta, joten siirryin jo nyt hiilaripitoisempaan ruokavalioon, jossa hiilarit tulevat lähes kokonaan hedelmistä ja kasviksista. I ain't afraid of carbs, baby! =D 

 

Tällä hetkellä olen itse asiassa... Nykissä!!! Perjantaina alkoi Thanksgiving-loma, joka on jatkuu koko ensi viikon, joten tulin tänne jo vähän niin kuin valmistelemaan joulu-tammikuuta. Tuntuu jotenkin niin hyvältä, kun olen päässyt palaamaan "kotiin" ruokavalion ja liikunnan suhteen ja lisäksi saan vaikka joka päivä juosta jazz-klubilta toiselle, pääsen tutustumaan uusiin lauluntekijöihin ja tuottajiin. Lisäksi on tarkoitus laittaa lukkoon joulu-tammikuun suunnitelmat.

Tässä nyt pikainen päivitys tähän väliin! Päivitän taas tämän viikon liikunnat ensi viikon alussa! Ensi viikolla ajattelin käydä lauantaina ihan kunnon kehonkoostumusmittauksessa, jotta saan ne tiedot päivitettyä. Päivitin nyt vihdoinkin Luvut-sivun. Anteeksi, kun se oli niin pitkään ihan ulapalla. Lisäksi päivitin Edistymiskuvat-sivulle sen vähän mitä sinne oli järkevää päivittää eli eiliset kuvat. 

Huomiseen siis! =)

Viikon 45 tulokset ja motivaatiota

Viime viikon liikunnat:

• maanantai: kävely 35 min + HIIT 20 min (tehty treeni linkin takana)
  
• tiistai: kävely 30 min + baletti 1 h 29 min
  
• keskiviikko: kävely 30 min + 50 min
  
• torstai: kävely 30 min + baletti 1 h 18 min
• perjantai: kävely 29 min + 30 min
  
• lauantai: baletti 1 h 1 min + kävely 41 min
  
• sunnuntai: tennis 1 h 19 min + kävely 56 min
  
• yhteensä liikuntaa: 10 h 28 min

Paino 

• ma 23.10.: 64.1 kg
• su 12.11.: 62.6 kg
• pudotettu: 1.5 kg 

 Mitat

• yhteensä lähteneet mitat (23.10. verrattuna): -15.3 cm
  

Painoa oli tosiaan tullut hieman lisää, mutta mitat sen sijaan näyttivät ihan mukavaa pudostusta ja mikä uskomattominta: mun käsivarret on vihdoinkin saman kokoiset???!! =D Vasen puoli on ainakin vuodesta 2018 ollut vähintään sentin isompi, mutta nyt ne on vihdoinkin saman kokoiset! Otin myös edistymiskuvat, mutta... En tykkää niistä. =') Valo oli tosi huono, joten niistä tuli aika huonolaatuisia. Eli otan keskiviikkona uudet kuvat ja ne saa olla mun tämän hetken "aloituskuvat". 

Viime viikko oli täynnä taas tosi ihania asioita: sorority-juttuja, balettia, isoja onnistumisia opiskeluissa, joulukuun ja nyt myös ensi vuoden suunnitelmien tarkentumista ja uusia, mahtavia mahdollisuuksia... Myönnän, että tuo paino harmittaa ja huomasin myös viime viikolla, että olin useana päivänä oudon turvonnut. Haluan kuitenkin luottaa prosessiin, sillä esimerkiksi silloin, kun hoikistuin aivan kunnolla vuosia sitten, meni lähes kuukausi ennen kuin paino lähti oikeasti laskemaan.

Tiedän, että kaikki eivät usko whoosh-efektiin eli siihen, että muuttaessasi elämäntapasi, kehossasi oleva rasva "korvautuu" hetkellisesti vedellä ja siksi paino pysyy samana eivätkä mitatkaan välttämättä muutu, mitä toki on jonkin verran tapahtunut minulle. Joka tapauksessa, jossain kohtaa keho päästää tuosta ylimääräisestä vedestä irti ja tällöin paino laskee nopeasti ja olo alkaa "helpottua".

Muistan, kun tuskastelin aivan kamalassa olossa puolitoista kuukautta ja kirjotin päiväkirjaani muun muassa, että minuun oikeasti sattui kävellä, koska olin niin täynnä vettä. Mutta en suostunut luovuttamaan, etenkin, kun huomasin isoja harppauksia kunnossani. Olin siis aloittanut HIIT-treenaamisen tuon vuoden tammikuussa ja muutenkin muuttanut ruokailutottumuksiani. Ja niinhän siinä sitten kävi, että yhtäkkiä yhden viikon aikana helmikuussa paino tippui yhtäkkiä hieman yli kolme kiloa, vaikka en muuttanut yhtään mitään liikunnoisani tai syömisessä!

Joten omalla kohdalla tiedän, että tämä whoosh usein tapahtuu, uskoi tiede siihen tai ei. =D Sitä odotellessa siis! Lisämotivaatiota tähän viikkoon löytyi oman Fitbitin tiedoista, sillä tässä on edistys linkin takana olevasta HIIT-treenistä, jonka olen nyt tehnyt yhteensä kolme kertaa:

23.10.

3.11.

13.11.

Kunto on siis parantunut ja sen kyllä huomasi, kun tein tuon treenin tänään! Fat burn-syke on siis (Fitbitin tietojen mukaan) noin 50-69% maksimisykkeestäsi ja minulla se on noin 100-125. Ja cardio-syke on 70-84% maksimisykkeestä, minulla tämä on noin 125-160. Eli tämän aamun treenissä olin vähemmän korkeammilla sykkeillä kuin tämän kuun alussa, mikä on todella motivoivaa! Etenkin ottaen huomioon, että vielä elokuussa kuntoni oli aivan järkyttävän huono ja minusta tuntui siltä, että jouduin aloittamaan melkein kokonaan nollasta. 

Tästä on taas hyvä jatkaa! =) Hyvää uutta viikkoa kaikille!

Henkisesti väkivaltaiset ystäväsuhteet romuttivat minut

Olen aiemmin aika ajoin tuonut esille sitä, että olin pitkään todella toksisissa ja suorastaan henkisesti väkivaltaisissa ystävyyssuhteissa usean eri henkilön kanssa, mutta en ole kirjoittanut asiasta mitenkään erikseen. Nyt kuitenkin ajattelin avata tätä aihetta, sillä pahimmista ajoista on jo riittävän kauan eikä näiden asioiden ajatteleminen enää saa minussa aikaan mitään erityisiä tunnereaktioita.

En enää mieti sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin ja miten olisin saanut pelastettua tuon ystäväporukan, vaan olen kiitollinen siitä, että tulin paljastaneeksi sen, miten raakoja ja myrkyllisiä nuo ihmiset pystyivät olemaan parhaalle ystävälleen. Ja olen myös kiitollinen siitä, että pääsin heistä eroon ja olen nyt saanut jo pitkään kasvaa kokonaan minuna itsenäni rakastavien ja minua tukevien ystävien ja kumppanin ympäröimänä!

Kaiken kaikkiaan tämä tapahtumaketju on useiden vuosien mittainen ja se oli jatkunut jo pitkään silloin, kun aloitin tämän blogin joulukuussa 2021, mikä nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu todella surulliselta ja absurdilta! Aina välillä oli kuitenkin myös ns. seesteisempiä jaksoja, jolloin soimasin itseäni siitä, miten huonoiksi ystäviksi koin nuo ex-ystäväni tai miten annoin itseni ärsyyntyä heidän kommenteistaan tai käyttäytymisestään. Haluan jakaa tämän tarinan siltä varalta, että tämä eksyisi jonkun sellaisen luettavaksi, joka ei ole aivan varma siitä, onko hän käymässä läpi juuri jotain samanlaista ja toivon, että tämä herättää sinut! 

Minäkin keksin pitkään tekosyitä noiden ex-ystävien puolesta ja selittelin heidän toksista käyttäytymistään ties millä tavoin, mutta usko mua: se ei ole sen arvoista! Jokainen meistä ansaitsee ympärilleen tukiverkon sellaisista ihmisistä, jotka vilpittömästi rakastavat meitä sellaisina kuin olemme ja haluavat vilpittömästi meille meidän parasta. Niin myös sinäkin, vaikka et ehkä itse uskalla uskoa sitä juuri nyt. ❤️‍🩹

 

Asiat alkoivat muuttua todella hitaasti, mikä oli ehdottomasti yksi syy siihen, miksi tilanne eteni niin pahaksi ilman, että osasin edes kunnolla reagoida mihinkään. Alku oli niin huomaamaton, että en edes osaa kunnolla sanoa, mikä oli ensimmäinen muutos ja mistä se johtui, mutta muistan, että kasvavassa määrin minun puheeni päälle alettiin puhua, jolloin kilttinä vaikenin ja annoin muiden puhua.

Tämän jälkeen alkoi hiljalleen mun läsnäoloni ohittaminen eli saatoin olla samassa tilassa ystävieni kanssa, mutta he eivät reagoineet minuun. Tämä oli loppuvaiheissa pahimmillaan sitä, että heilutin käsiäni ja lähes huusin ”heeeeeiii??!!!” heidän edessään, mutta he eivät silti katsoneet minuun päinkään tai ottaneet minua mukaan keskusteluun. Kuitenkin siihen meni vuosia, että tilanne kärjistyi noin pahaksi, joten ohitin alun ignooraukset vahinkoina, humalana tai liian kovalla soineena musiikkina. 

Tilannetta mutkisti myös esimerkiksi se, että kun hengasin vain joidenkin noiden henkilöiden kanssa erikseen niin meillä oli todella hauskaa yhdessä. Eli tilanne oli ikään kuin normaali ja samanlainen kuin aiemmin ja vain ryhmätilanteissa tuli noita outoja uusia tilanteita, joissa minua alettiin työntää ryhmän ulkopuolelle.

Ehkä noin puoli vuotta selvän meidän välisen energian muuttumisen jälkeen ex-ystäväni olivat yhtäkkiä eriä mieltä lähes kaikesta minun kanssani. Yhtäkkiä meillä ei ollutkaan mitään yhteistä. Ja paradoksaalisesti huomasin samoihin aikoihin, että sen sijaan, että meidän kaikkien erilaisuutta olisi arvostettu niin kuin aiemmin, meidän olisikin yhtäkkiä pitänyt pitää samoista asioista, kuunnella samanlaista musiikkia ja haluta puhua vain hyvin kapean skaalan asioista. Yhtäkkiä syntyi hirveästi väärinymmärryksiä, joita nämä ex-ystävät yrittivät selvittää istuttamalla minut alas ja kertomalla mitä sanoin ja/tai tein väärin heidän mielestään.

Alkuun ajattelin, että oli hyvä, että nuo asiat tuotiin esiin ja naiivisti ajattelin, että noiden keskustelujen kautta saisimme puhdistettua ilmaa ja korjattua väärinymmärrykset. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että tämä ei enää riittänyt, vaan minun oletettiin muuttuvan juuri sellaiseksi kuin millaiseksi he halusivat minun muuttuvan. Tajusin yhtäkkiä, että eivät nuo olleet oikeasti keskusteluja, joissa minun puoltani olisi edes yritetty ymmärtää, vaan nuo olivat heille yritys runnoa minut samaan muottiin ja kun en totellut, meidän välimme huononivat vieläkin enemmän.

Tajusin, että en koskaan saanut kuulla mitä minun olisi pitänyt tehdä eli heillä ei edes ollut antaa mitään oikeita korjausehdotuksia, vaan he kävivät läpi joka ikistä minun tapaani toimia ja kertoivat, että he eivät pitäneet siitä. Osa asioista oli toki isompia ja tavallaan oikeutettujakin (tästä hieman lisää myöhemmin) eli esim. se, että en kertonut heille enää asioistani, mutta osa oli esimerkiksi minun tapani kommunikoida juuri "väärällä tavalla" eli tekstaten silloin kuin muut laittoivat ääniviestejä tai ääniviestein, kun muut tekstasivat.

Kuva on netistä

Samoihin aikoihin huomasin, että hengailujemme aikana puheenaiheeksi nousivat yhä useammin muut ihmiset, heidän elämänsä ja heidän valintansa. Ja kukapa meistä ei puhuisi muista, mutta se sävy, mikä noissa keskusteluissa oli, oli mielestäni todella inhottava. Ex-ystävät puhuivat muista kuin he olisivat itse täydellisiä eikä heidän käyttäytymisessään olisi mitään ristiriitaisuuksia tai heillä ei muka olisi mitään selvittämättömiä ongelmia itsensä tai muiden kanssa.

Normaalit jonkun toisen ihmisen elämän tapahtumien kertaamiset muuttuivat noiden ihmisten kutsumiseksi tyhmiksi ja jatkuvasti sen toitottaminen, miten he tarvitsevat ammattilaisapua. Myös minä sain saman vinkin useita kertoja, kun vaikka sanoin, että olin sillä kyseisellä viikolla syönyt taas vähän huonommin tai joku asia stressasi. Kaikkeen piti yhtäkkiä hakea ammattiapua huolimatta siitä, että nämä ex-ystävät tietenkin itse kokivat, että he eivät moista tarvinneet yhtään mihinkään.

Vihasin niitä illanistujaisia, joille tulin hyvillä mielin laittautuneena ja sitten samppanjalasien äärellä nuo ex-ystävät vetivätkin juomaa kaksin käsin ja jauhamalla jauhoivat vihaisesti sanoja sylkien muista ihmisistä. Heitinkin kerran puolivitsillä, että mitä, mitä, mä luulin tulleeni hengaamaan ystävieni kanssa, mut tää onkin taas yks uus jakso Beverly Hillsin täydellisiä naisia. Tähän he reagoivat toteamalla, että se kyseinen henkilö, josta he jauhoivat paskaa, ansaitsi sen, koska hänen käyttäytymisensä oli niin typerää. Istuin loppuillan hiljaa huoneen kaukaisimmassa nojatuolissa ja kotiin palattuani olin niin tyhjä ja yksin ja itkin pitkään. Lisäksi podin todella huonoa omaatuntoa siitä, että olin edes ollut samassa tilassa, jossa tuosta henkilöstä puhuttiin paskaa.

Samoihin aikoihin huomasin, että ex-ystäväni eivät enää ollenkaan osanneet heittää itsestään vitsiä ja kaikesta tuli hirveän vakavaa. Jokaisesta yksittäisestä sanastakin alkoi joutua tilille heidän kanssaan samalla, kun he itse käyttäytyivät ihan miten sattuu minua ja myös muita ihmisiä kohtaan. Tässä vaiheessa olin jo jonkun aikaa yrittänyt ottaa etäisyyttä heihin, sillä en saanut meidän keskinäisestä ajanvietosta enää mitään iloa irti ja päinvastoin huomasin jännittäväni jokaista tapaamista niin paljon, että nukuin edellisenä yönä huonosti ja heti aamulla herättyäni käteni alkoivat täristä.

Tämä oli outo ja ahdistava tajuaminen: minä en oikeasti halunnut viettää heidän kanssaan enää aikaa. En koskaan ikinä ollut uskonut, että voisin ajatella heistä noin, sillä olin kuitenkin todella pitkään ajatellut, että ehkä heillä vain oli tosi stressaava elämäntilanne ja liika alkoholi yhdistettynä siihen pahensi kaikkea ja toi heistä huonoimmat puolet esiin. Mutta kun tilanne ei kehittynytkään parempaan suuntaan, vaan ainoastaan paheni, olin todella ahdistunut ja surullinen ja tajusin, että tämä saattaa oikeasti nyt olla se kohta, jossa me lakkaamme olemasta ystäviä. 

Pelkäsin jokaista sanaani ja ilmettäni sekä kasvotusten että Whatsappissa enkä uskaltanut enää edes kertoa mitään minulle tapahtuneita iloisia asioitakaan, koska välillä niinkin pienestä asiasta kuin hyvin menneestä tanssitunnista syntyi taas yksi uusi vakava keskustelu, jossa minulle muun muassa kerrottiin, että treenaamiseni oli sairasta. Toinen keskustelu syntyi siitä, kun sanoin, että olin jo jonkun aikaa onnistunut pysäyttämään kaiken liika-ajattelun ja hihkuin sitä, miten ihanan rauhallinen olo minulla oli. Tämä kuulemma tarkoitti automaattisesti sitä, että pidin itseäni parempana kuin ex-ystäviäni ja loukkasin heidän tunteitaan syvästi, kun sanoin tuon asian ääneen.

 

Kuva on netistä

En enää tiennyt ollenkaan, mikä triggeröisi heidät vihakampanjaan minua kohtaan, joten silloin, kun hengasimme, olin pääasiassa vain hiljaa ja tämä taas johti siihen, että he suuttuivat sitä, että en enää puhunut asioistani. Ja tottahan se tietenkin oli: tanssin ohuella jäällä monen minulle tärkeän kokemuksen ja asian ympärillä enkä kertonut enää noista asioista. Mutta sen sijaan, että minä (tietenkin) olisin ollut se pahin ongelma, heidän olisi ollut hyvä miettiä sitä, miksi en enää kertonut heille mitään.

Loppuaikoina heidän isoin ärsyyntymisensä aihe olikin se, että en puhunut heille ja heidän tulkintansa mukaan yritin vain epätoivoisesti paeta asioita elämässäni, koska en puhunut. Olin tyhmä, naiivi, sairas ja lapsellinen, koska en joka ikisellä tapaamisella halunnut kaivella menneitä, diagnosoida itseäni tai muita ja en enää kertonut elämästäni heille. He näkivät minut toksisen positiivisena ihmisraukkana ("you poor child" on suora lainaus heiltä), joka ei suostunut käsittelemään vaikeita asioita, vaikka samaan aikaan yritin muun muassa koko ajan käsitellä kaikkea sitä vaikeaa, mitä he heittivät niskaani.

Tietenkin he sen sijaan olivat todella kypsiä ja vastuuntuntoisia, kun he kutsuivat ihmisiä keskustelemaan asioista heidän kanssaan eivätkä he paenneet asioita tai pelänneet sanoa niitä ääneen. Vaikka tuossa kohtaa olin jo kauan sitten tajunnut, että kyse ei ollut vuorovaikutteisesta, aikuismaisesta keskustelemisesta, vaan siitä, että he halusivat kaataa niskaasi kaikki sinun ”vääryytesi” ja saada sinut muuttamaan itseäsi juuri sellaiseksi kuin he halusivat.

Yritin monta kertaa turhaan sanoa sitä, että vastuu ei ole vain sillä, jonka pitäisi puhua, vaan myös niillä, joiden pitäisi kuunnella. Et voi olettaa, että sinulle halutaan avautua, jos 1) jätät jatkuvasti toista henkilöä kokonaan huomioimatta eikä kyse voi enää olla vahingosta 2) kuvainnollisesti syljet jatkuvasti tuon toisen kasvoille ja 3) teet koko ajan aivan absurdeja johtopäätöksiä tästä henkilöstä ja siitä, mitä hän on sinulle kertonut. Ei kukaan koe tuollaista tyyppiä turvalliseksi!

Niin monta kertaa he suuttuivat minulle asioista, joita en ollut koskaan tehnyt tai sanonut ja edelleen nuo tilanteet tuntuvat ihan joltain psykologiselta kauhuelokuvalta, jossa sinua yritetään saada uskomaan itsestäsi jotain, mitä et ole koskaan ollutkaan. Alkuun siis huomasin, että he yhtäkkiä heti tapaamisemme alusta lähtien piikittelivät minua jostain asiasta ja muutaman päivän piikittelyn jälkeen tämä tilanne kärjistyi taas siihen, että piti ”aikuismaisesti” istua alas ja ”keskustella”. Ja tuon keskustelun aikana minulle sitten selvisi, että he oikeasti suuttuivat minulle asioista, joita ei ollut koskaan tapahtunut ja usein minulla oli kaiken lisäksi todisteita siitä, että he olivat joko huomaamattaan tai tahalteen sepittäneet minusta tarinaa itselleen. Tarinaa, jota he sitten käyttivät minua vastaan.

 

Kuva on netistä

Ja ehkä nuo loppuaikojen asiat ovat ne, joihin välillä edelleen haluaisin eniten saada vastauksia. Haluaisin tietää, uskovatko he oikeasti, että nuo asiat olivat tapahtuneet vai tiesivätkö he itsekin siinä ”keskusteluhetkessä”, että he sepittivät paskaa ihan vain, että pystyivät muka oikeuttamaan oman vihansa minua kohtaan. Koska sen minä tiesin kyllä, että he eivät enää pitkään aikaan olleet pitäneet minusta, mutta en koskaan ajatellut, että he oikeasti lähtisivät tuollaiselle linjalle sen sijaan, että esimerkiksi ehdottaisivat pientä taukoa. Koska voi Luoja, minä odotin sitä ehdotusta!

Loppujen lopuksi tuntui siltä, että he nauttivat siitä, että saivat vihata minua. ja se oli yksi asia, mikä toi heitä lähemmäs toisiaan ja loi heille ryhmähenkeä. Tässä kohtaa en enää ollut osa heidän omaa pienempää klikkiään ja kaikki keskustelu oli jo lähes vuosi sitten siirtynyt meidän yhteisestä ryhmästä heidän omaansa. Minulta ei enää kysytty kuulumisia, vaikka kuulemma kuulumiset piti aina kysymällä kysyä eikä saanut olettaa, että muut kertovat heidän oikeista tunteistaan ja kuulumisistaan. Minun piti vääntää heille kaikki asiat rautalangasta, koska kuulemma he eivät jaksaneet tulkita mitään samaan aikaan, kun he pitivät minua pimennossa ja enkä koskaan tiennyt, mitä heidän päässään liikkui. 

 

Tapasin sattumalta erään tutun, jonka kanssa jäin juttelemaan joksikin aikaa ja sovimme, että täytyy kunnolla istua alas ja jutella pitkästä aikaa. Tuo tuttu kutsui myös muita tuttujani mukaan ja niinpä tapasimmekin pian pienellä porukalla. Kun istuimme lämpimän auringon alla puistossa, minusta tuntui ahdistuneemmalta kuin hetkeen: en uskaltanut sanoa mitään, seurasin koko ajan miten muut reagoivat asioihin ja seurasin heidän esimerkkiään, en uskaltanut kysellä keneltäkään mitään lisää siitä, mitä he olivat juuri kertoneet ja kerroin omat viime vuosien kuulumiseni niin lyhyesti kuin mahdollista, jotta spottivalo siirtyisi pois päältäni.

Yhtäkkiä näin millainen haamu olin entisestä minästäni. Minä, joka olen aina ollut puhelias, kupliva, nauravainen ja helposti muiden kanssa toimeentuleva, olin yhtäkkiä muuttunut lähes mykäksi ja täysin sulkeutuneeksi. Huomasin, että aloin taas jäädä keskustelujen ulkopuolelle ja sama tuttu ahdistus tuntui kasvavan rintakehässä ja kurkussa, mutta tällä kertaa tähän reagoitiinkin sillä, että minulta kysyttiin pehmeästi hymyillen asioita ja ikään kuin ottamalla otettiin osaksi keskustelua ja koko ryhmää. Muut ryhmän jäsenet pidättäytyivät kertomasta omista asioistaan ja antoivat minulle vuoron puhua.

Tapaamisen jälkeen laitoin meidän uuteen ryhmäämme viestillä pahoittelut siitä, että olin ollut niin sulkeutunut ja kerroin, että olen aika pitkään ollut tosi vaikeassa ystävätilanteessa, mutta en edes tiennyt, että se oli oikeasti vaikuttanut minuun näin syvästi. Eihän minulla aiemmin oikeastaan ollut keitään muita, joiden kanssa vietin aikaani kuin nuo toksiset ihmiset, joten en edes ollut päässyt näkemään tätä muutosta itsessäni.

Seuraavalla tapaamiskerralla sitten avauduinkin kaikesta ja olin oikeasti vilpittömän hämmästynyt nähdessäni noiden tyttöjen ja poikien reaktiot! Yksi yritti pidätellä kyyneliä, kaksi oli silminnähden vihaisia ja toinen heistä jopa kysyi halusinko, että he istuttaisivat nuo ex-ystävät alas ja kävisivät pienen keskustelun heidän kanssaan siihen tyyliin, mitä minulle oli tehty. Loput olivat selvästi järkyttyneitä ja sanattomia siitä, miten parhaat ystävät voivat hiljalleen kääntyä tuollaisiksi. Ja minä kun olin juuri ihan neutraalilla äänensävyllä kertonut kaiken pitäen montaa asiaa ihan "normaaleina" stressaantuneen tai huonossa tilanteessa olevan ihmisen käyttäytymisenä. Heidän reaktionsa vetivät viimeisetkin tekosyyni vessasta alas ja tajusin, että minua kohtaan oli jo pitkään käytetty ihan puhdasta henkistä väkivaltaa.

Huolimatta siitä, että olin saanut jo monia todella positiivisia kokemuksia, ei minusta silti aluksi tuntunut yhtään sen helpommalta. Tai tuntui aina silloin, kun olin erossa noista ex-ystävistä, mutta aina, kun he vähänkään lähestyivät minua, ahdistus vei kaiken ilon. Mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin samaan aikaan, kun totesin itsekin joka ikinen kerta, että en yksinkertaisesti halunnut tehdä mitään toisin! Olin iloinen siitä, miten olin muuttunut ja millaisen rauhan olin löytänyt sisältäni, millaisia uusia harrastuksia minulla oli ja mitä kohti halusin lähteä. 

 

Kuva on netistä

Hiljalleen aloin siis saada yhtä enemmän ja enemmän positiivisia kokemuksia muiden kanssa vietetystä ajasta ja itsetuntoni alkoi kohota. Mutta silti koin jatkuvaa kaipuuta johonkin vanhaan. Siihen, millainen tehoryhmä me joskus olimme ja miten vilpittömän hauskaa meillä oli. Miten me tanssimme, nauroimme vedet silmissä vatsat kipeinä, teimme viikonloppureissuja eri kaupunkeihin ja osavaltioihin… Minulla oli ikävä meitä. Ja samaan aikaan tiesin, että meitä ei enää ollut enkä minä myöskään halunnut olla enää sellainen, jollainen olin aiemmin.

Huomasin, että en luottanut siihen, että minusta oikeasti pidettäisiin ja tein sitä samaa, mitä nuo ex-ystävät olivat tehneet minun kohdallani: laitoin sellaisia ajatuksia, sanoja ja tekoja noiden tuttujen päähän ja suuhun, joita he eivät luultavasti koskaan edes ajatelleet tai sanoneet. Ja osittain kai nuo positiiviset kokemukset jopa pahensivat omaa oloani, koska oli ollut tavallaan paljon helpompaa olla 100% huonossa tilanteessa. Nyt, kun pääsinkin näkemään ja kokemaan ihania asioita, en osannut uskoa niitä todeksi ja tuo ahdisti vieläkin enemmän kuin pelkät negatiiviset asiat.

Mietin, miten kukaan ei ikinä voisi rakastua minuun ja mitä nuo ex-ystävät aivan varmasti haluaisivat sanoa tai ehkä jopa sanoisivat tuolle mahdolliselle kumppanilleni minusta. Mietin sitä, miten he minua kuvailisivat ja minusta tuntui toivottamalta. Toivottamalta kaiken sosiaalisen suhteen ja olin todella voimaton ja väsynyt. Tajusin olevani tilanteessa, jota en koskaan ajatellut joutuvani käymään läpi: olin parikymppinen nuori nainen, jonka piti yhtäkkiä aloittaa sosiaalisten suhteiden osalta lähes aivan kokonaan nollasta.

Synkimpinä hetkinä oikeasti kaduin sitä, että en ollut kuollut joko yliannostukseen tai oman käden kautta. En nähnyt minulla olevan mitään toivoa löytää uusia ystäviä tai kumppania, kun en edes saanut parhaita ystäviäni pitämään minusta. Hiljalleen kai positiiviset kokemukset alkoivat korjata pahimpia vaurioita ja kun sain uusia ystäviä minun oli paljon helpompi päästää noista toksisista ihmisistä irti, koska en jäänyt enää yksin. Sen jälkeen, kun nuo ex-ystävät oikeasti suuttuivat siitä, että olin tutustumassa uusiin ihmisiin, tein omassa mielessäni päätöksen siitä, että minulle tuo ystäväporukka oli kuollut vaikka en uskaltanutkaan taas "aiheuttaa uutta draamaa" sanomalla asiaa suoraan.

Erkaannuimme aivan selvästi viime vuoden lopulla ja olin helpottunut siitä, että ilmeisesti myös nuo muut kyllästyivät tuohon vuosia kestäneeseen touhuun. Keskustelin muutaman noiden ex-ystävän kanssa kahdestaan ja keskustelujen jälkeen minulle jäi aina ihan ookoo olo, mutta huomasin, että asiat eivät kuitenkaan muuttuneet. Ja huomasin myös, että kaikki entiset toiveeni välien parantamisesta olivat kadonneet kokonaan, joten en nähnyt järkeä panostaa täysillä välien parantamiseen.

Noin vuosi siitä, kun olin itse tehnyt päätöksen päästää irti, nuo ex-ystävät kutsuivat meidät kaikki taas illanistujaisille, mihin menin ihan hyvillä fiiliksillä, koska olimme olleet erkaantuneina kuitenkin jo jonkun aikaa, joten ajattelin, että asiat olisivat parantuneet, kun olimme saaneet etäisyyttä. Mitä minua paikalla odotti? Kunnon lista vanhoista asioista, jotka olivat jääneet häiritsemään heitä minun sanomisissani tai käyttäytymisessäni. Ja lista siis ihan oikeasti kirjalliset listat, jotka jokainen heistä oli kirjoittanut ja joista he yliviivasivat kohtia pois sitä mukaan, kun saivat niitä sanotuiksi!!! Who does that?!

Yritin sanoa, että hei oikeasti, jos te ette halua, että teidän vanhoja asioita kaivellaan niin teidänkin täytyy sitten antaa muille sama rauha. Koska tämä on yksi todella iso punainen vaate heille! Lisäksi yritin sanoa, että joskus täytyy vain itse antaa itselleen lupa päästää irti eikä olettaa, että saa joltain toiselta kaikki vastaukset ja vasta sitten voi antaa itsensä päästä eteenpäin. Kerroin myös, että heidän käyttäytymisensä osalta minä olin monta kertaa näin tehnyt, vaikka ei se helppoa ollut.

Loppujen lopuksi tuo keskustelu meni yllättävän hyvin minun kannaltani. En jaksanut enää olla kiltti ja jatkuvasti sovitteleva, vaan otin esiin todisteeni heidän liioitteluistaan ja valheistaan. Asioista, joita ei koskaan tapahtunut, mutta joista he kehtasivat olla minulle vihaisia. Luin suoraan meidän Whatsapp-ryhmästä viestiketjuja, sillä tuossa kasvotusten käydyssä keskustelussa ex-ystävät yrittivät väittää, että olin siinä toisessa keskustelussa sanonut näin ja näin ja sen takia heillä kuumeni tunteet.

 

Kuva on netistä

Ja ai että heidän lattiaan pakenevat katseensa, kun luin sanasta sanaan kaiken sen, mitä olin oikeasti sanonut ja muistutin heitä siitä, mitä he nyt sanoivat minun sanoneen. "Yllättävää" kyllä heillä ei ollut mitään sanottavaa takaisin ja hyvä niin. He tajusivat kerrankin olla hiljaa. Oli niin helpottavaa osoittaa heille siinä kasvotusten heidän tekopyhyytensä niin monesta asiasta.

Esimerkiksi alkuun muutama heistä suorastaan raivosi siitä, miten heitä ketutti, että edelleen jotkut heidän perheenjäsenensä olivat heidän liikkumisesta huolissaan, koska heillä on aiemmin ollut taipumusta pakkoliikkumiseen. Ja nyt heidän ei ikään kuin anneta olla parantuneita vain sen takia, koska he ovat joskus vetäneet kaiken överiksi, mikä tietenkin satuttaa heitä.

Ja kuitenkin heti seuraavassa lauseessa he olivat vilpittömän huolissaan minun liikkumisestani, koska minullakin on pakkoliikuntahistoriaa. Haloo, teette juuri sitä samaa minulle, mistä minuutti sitten valititte, kun muut tekevät teille?!? Mutta heidän mielestään tämä oli täysin oikeutettua ja heidän huolensa oli aiheellista. Yritin kysyä sitäkin, minkä pohjalta heidän mielestään huoli oli aiheellinen, kun heidän mukaansa enhän minä kerro asioistani, joten mistä he tietävät paljonko liikun. Etenkin, kun en edes ollut laihtunut vaan päinvastoin lihonnut tuossa kohtaa. En saanut vastausta kysymykseeni.

Keskustelussa oli muitakin kohtia, joissa pääsin saman tien ampumaan alas heidän väitteensä ja osoittamaan sen, että he eivät todellakaan ole rauhallisia, loogisia ja rationaalisia keskustelijoita, vaikka niin kovasti itsestään luulevat. Kerroin myös suoraan, että yksi iso syy, miksi en halunnut enää kertoa heille mitään, oli yksinkertaisesti se, että en voinut luottaa siihen, miten he vääntäisivät kertomani asiat minua vastaan.

Ja tässä käytin taas "lähteinäni" meidän keskusteluja. Olin jo aiemmin kirjoittanut varuiksi ylös päivämääriä ja ääniviestejä, joiden kautta pystyin osoittamaan sitä, mitä olin jo aiemmin yrittänyt heille kertoa: kaikki minun sanomani muutettiin ihan joksikin muuksi ja sitten minulle kiukuteltiin sellaisesta, mitä en koskaan ollut oikeasti sanonut.

Minä esimerkiksi sanoin, että minun puolestani voidaan myös jokainen tuoda tai tehdä omat ruuat niin ei tarvitse yrittää löytää jotain yhteistä ruokaa, mitä kaikki voivat ja haluavat syödä. Tämä kääntyi heti seuraavissa viesteissä heillä muotoon "Bea ei halua, että me tehdään yhdessä ruokaa" ja sain tästä paskaa niskaani. Anteeksi mitä????? Minähän vain ehdotin, että voidaan myös tuoda omat ruuat, koska en jaksanut olla ainoa, joka ehdotti koko ajan uusia ruokia, mitkä muut sitten torppasivat. Mutta tuokin ehdotus käännettiin osoitukseksi paskasta luonteestani ja siitä, miten vaikea ja kiukutteleva olen.

 

Kuva on netistä

Tuo kasvotusten käyty (ja täysin puskista minulle tullut) keskustelu päätyi loppujen lopuksi sellaiseen "yritetään vielä kerran"-henkeen, mutta tuon jälkeen välit itse asiassa katkesivat aikalailla kokonaan ja olin helpottunut siitä. Myöhemmin muutama noista henkilöistä otti minuun vielä yhteyttä ja sanoi, että he ovat nyt miettineet asioita. Wait what, eikö kaikki pitänyt sanoa suoraan ja vääntää varuiksi vielä rautalangasta, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä jätetä mitään tulkinnanvaraa? Miksi minulle sanottiin, että yritetään vielä, mutta oikeasti tämä oli teille time out ja kaiken uudelleen pohtimista? Interesting!

Kerroin, että minun osaltani ystävyys päättyi jo yli vuosi sitten ja avasin sitä prosessia, jonka kävin silloin läpi, kun päästin irti. Kerroin siitä, miten vaikeaa, mutta palkitsevaa oli ollut rakentaa itseluottamustani uudestaan ja miten onnellinen olin (ja olen edelleen) elämääni tällä hetkellä. Ja myös miten helpottunut loppujen lopuksi olin, että asiat menivät niin kuin menivät, koska en muuten olisi alkanut edes yrittää tutustua muihin ihmisiin. Otin ison ja tietoisen riskin sanoessani nuo asiat, mutta halusin vielä kerran yrittää saada survottua heidän päihinsä sen, miten paskamaisesti he olivat minua kohdelleet.

Sanoin tuon kaiken mahdollisimman varovaisesti ja vältin osoittelemasta ketään heistä suoraan. Pidin äänensävyni niin kevyenä ja mahdollisimman neutraalina ja yllätyksekseni sain takaisin yhtä neutraalin vastauksen. Anteeksipyyntöä en tietenkään saanut, that'd had been too much for sure, ja tähän mennessä ainoat anteeksipyynnöt, mitkä olen saanut ovat olleet: "sori, olin niin kännissä, et en muista, mut anteeks, jos oikeesti käyttäydyin tolleen" ja "sori, et susta tuntuu tolta". Ei anteeksi, että käyttäydyin tai sanoin niin, otan vastuun teoistani ja sanoistani.

Olen törmännyt pariin noista ex-ystävistä noiden viestittelyjen jälkeen ja yhden kanssa olen jutellut vähän enemmänkin, mutta en halua heitä enää takaisin ystävikseni. En yksinkertaisesti pysty luottamaan heihin etenkin, kun tiedän, että he pitävät edelleen sen porukan pahimpia henkilöitä heidän parhaimpina ystävinään. Minulle se on merkki siitä, että he hiljaa hyväksyvät kaiken sen, miten he ja etenkin nuo pahimmat kohtelivat minua ja minusta se ei ole reilua. En ymmärrä, miksi he eivät pelkää sitä, että heillekin tulee vielä käymään samalla tavalla kuin minulle.

 

Kuva on netistä

Osittain siis nuo pari henkilöä ovat varmasti yhtälailla "uhreja" kuin minäkin olin alkuun, mutta koen, että ei ole minun tehtäväni ns. pelastaa heitä. Nyt haluan vain keskittyä niihin ihaniin ihmisiin, joita minulla on elämässäni ja siihen kaikkeen ihanaan, jota saan elää juuri nyt ja mitä kaikkea upeaa on vielä tulossa. Itseluottamukseni on suurin piirtein korjaantunut vaikka huomaan kuitenkin joinain hetkinä, että alan ikään kuin kuvitella liikoja. 

Jos joku ei laita emojia viestinsä loppuun tai on käynyt lukemassa viestini, mutta ei ole vastannut, pelkään heti, että tuo henkilö on ärsyyntynyt minuun, vaikka oikeasti hänellä oli vain kiire tms. Samoin huomaan välillä ja etenkin väsyneenä, että alan yhtäkkiä kaivata jonkinlaista kunnon oikeutta sille, miten minua kohdeltiin. Haluan vastaukset kysymyksiini, halun tivata viimeiseen asti kaiken sen, minkä olen nyt itse joutunut käymään läpi ja päästämään irti. Haluan muuttaa kysymysmerkit pisteiksi. 

Mutta suurimman osan arjesta koen, että nuo vuodet eivät enää ohjaile minua ja olen uskaltanut tulla enemmän minuksi kuin koskaan. Valitettavasti myös yksi iso tekijä aiemmalle saamattomuudelleni ja vanhaan palaamiselle on ollut se, että en ole saanut tukea niiltä, joita pidin parhaimpina ystävinäni ja myös te olette saaneet (tai joutuneet) seuraamaan sitä täällä blogissani. Kun kuulet koko ajan siitä, miten terveellisesti syömisesi ja urheilusta intoileminen on sairasta niin alat uskoa siihen itsekin ja haluat antaa itsesi ottaa vähän rennommin. 

Etenkin tänä vuonna olen rikkonut omia rajojani ihan kunnolla enkä ole enää antanut noiden valheiden pidätellä minua vaikka välillä onkin ollut vaikeampaa kuten tämän vuoden loppukesänä. Mutta huomaan, että noista vaikeistakin jaksoista huolimatta minussa asuu syvempi rauha ja luottamus kuin aiemmin ja huomaan sen etenkin siitä, miten iloisen odottavaisesti odotan Nykiä! Vanhempanikin kysyivät olenko huolissani siitä, millaisia käsittelemättömiä muistoja siellä saattaa vielä odottaa, mutta vastasin vain, että bring it on! Tiedän, että handlaan sen kyllä.

Tässä oli niin tiivistetysti kuin mahdollista kaikki nuo vuodet, jolloin pala kerrallaan minut murennetiin tavalla, josta olin lukenut kyllä, mutta en koskaan ikinä ajatellut, että joutuisin kokemaan saman! En ikinä olisi uskonut, että juuri nuo ihmiset muuttuisivat niin paljon, sillä oikeasti en osaa sanoa mitään kovin suuria hälytysmerkkejä, joita olisi voinut huomata etukäteen. Kyllähän kaikilla meistä on ollut omat ongelmamme ja pariin kertaan on tullut "taukoja" ystävyydessä, mutta en silti koskaan uskonut, että tilanne menisin noin pahaksi ja he pystyisivät olemaan noin verenhimoisia minua kohtaan.

Osa minusta pelkääkin sitä kuka rakkaani seuraavaksi muuttuu tuollaiseksi hirviöksi, mutta toisaalta haluan uskoa, että tuollainen on todella poikkeuksellista ja se vaatii täydelliset olosuhteet tapahtuakseen. Noiden ex-ystävien elämissä nimittäin toki tapahtui noihin aikoihin paljon sekä hyvää että huonoa ja kai se kaikki sitten vain osui yksi yhteen tuossa ryhmässä siten, että lopputulema oli tämä. Ja haluan silti sanoa, että mikään ei oikeuta tuollaista käyttäytymistä eli en halua käyttää heidän elämiään minään tekosyinä heidän toiminnalleen. Olenhan minäkin hitto vie käynyt läpi ties mitä, mutta en silti oksenna sitä kaikkea pahaa oloa kohtelemalla muita kuin saastaa!

Joten jos käyt juuri jotain samanlaista läpi niin muista se, että et voi korjata sellaista, missä muut eivät näe mitään väärää. Jos muut haluavat, että sinä muutat itsesi kokonaan, jotta tilanne rauhoittuu eivätkä he suostu ottamaan mitään vastuuta omasta käyttäytymisestään ja tulemaan puolitiehen vastaan, ei ole sinun tehtäväsi olla heille mieliksi! Ja ennen kaikkea: älä luovu unelmistasi, toiveistasi, persoonastasi ja harrastuksistasi niiden takia, jotka eivät ole kiinnostuneita sinun parhaastasi! 

Vaikka siltä tuntuukin juuri nyt niin lupaan sen, että et ole yksin ja tuolla jossain joku toivoo juuri tälläkin hetkellä, että kohtaisi juuri sellaisen ihmisen kuin sinä!