Rikkoutuneista ystävyyssuhteista

Lauantai olikin sellainen tehopäivä, että illalla olin aivan puhki ja jalat kaiken lisäksi todella kipeät. Vielä aiemmin päivällä olin suunnitellut tekeväni palauttavan jalkakylvyn, mutta kämpille saavuttuani totesin, että ei, meikit pois ja nukkumaan. Enempään en kykene. =') Silti todella ihana ja inspiroiva päivä ja sama meininki jatkui sunnuntaiaamunakin, kunnes lyhyt ja päällisin puolin mitätön maininta nosti esiin ahdistuneita tunteita.

Olen ehkä edelleen vielä jonkin verran puulla päähän lyöty sen suhteen, miten nopeasti asiat lähtivät vääntymään todella huolestuttavaan suuntaan muutaman ihmisen kanssa. Ja vieläpä sellaisten ihmisten kanssa, joista kahdesta mietin, että joskus tulevaisuudessa, kun menen naimisiin niin olisin pyytänyt kummatkin kaasoikseni, koska en olisi osannut valita. Mutta sitten yhtäkkiä jotain tapahtui...

Minua syytettiin siitä, että olin muuttunut, mutta samalla sain seurata sivusta, miten aiemmin toki tempperamenttisista, mutta silti hyvää tarkottavista ja empaattisista nuorista naisista tulikin hyeenoita. Minusta alettiin levittää valheita ja minua vastaan yritettiin hyökätä asioilla, jotka eivät koskaan olleet edes tapahtuneet.

 

Muistan edelleen sen viimeisen kerran, kun istuimme alas ja yritimme muka selvittää asioita. Paitsi, että lähtökohtaisesti minä olin kaikessa väärässä ja olin muutenkin paska ihminen ja minun pitäisi herätä sekä myöntää virheeni. En ehkä ole ennen tätä päivää tajunnut, miten paljon tuo iltapäivä on jättänyt minuun jälkiä. Toki sen keskustelun jälkeen olin sulkeutunut ja ahdistunut enkä kokenut voivani luottaa kehenkään enää. Mutta olin ajatellut, että nyt, kun minun elämääni on tullut niin paljon uutta ihanaa ja myös paljon uusia ystäviä niin tuo tilanne ei enää saisi tunteita pintaan.

Mutta näemmä tuo tilanne on edelleen liiankin elävänä mielessä. Tälläkin hetkellä kuulen heidän äänensä päässäni, näen heidän eleensä ja kuulen, mitä kaikkea he lataisivat takaisin tälle minun tekstilleni. Tai kun kävin aiemmin läpi päässäni niitä syitä, minkä takia tein oikean päätöksen erkaantua noista ihmisista niin kuulin heidän äänillään heidän kantansa ja valheensa asioihin. Ja tietenkään en ole ollut täydellinen ja olen miettinyt monta kertaa, miten eri tavalla minun olisi pitänyt sanoittaa jokin asia tai jättänyt kokonaan sanomatta. 

Mutta se läheisten, parhaimpien ystävieni, yhtäkkinen muutos ja maalittamiseni on jättänyt jälkensä. En edes aiemmin ollut ajatellut, että tuollaista voisi tapahtua minulle ja osittain huomaan edelleen paljon pelkoa ja epävarmuutta sosiaalisten suhteiden osalta. Pelkoa riittämättömyydestä ja sanojeni vääristelystä. Pelkoa siitä, että löydän itseni taas kohta samanlaisesta tilanteesta. Pelkoa, että koen taas yhtä syvästi ja vahvasti, ettei minulla ole mitään väliä ja minun olisi ollut parempi kuolla niinä kertoina, kun se on ollut lähellä. Sillä niin paljon ahdistusta ja itsesyytöksiä nuo muka parhaat ystäväni saivat minussa aikaan.

Tällä hetkellä olen aina aika ajoin seurannut heitä hyvin pitkän matkan päästä ja en voi toivoa muuta kuin, että he löytävät rauhan. Niin huolestuttavilta ja surullisilta heidän vihansa ja harhaiset kuvitelmansa kuulostavat. On myös ollut positiivista huomata, että minusta - tuon ystäväporukan epäsosiaalisimmasta henkilöstä - onkin kuoriutunut meidän yhteisten tuttujemme hyvä ystävä, jota kutsutaan joka paikkaan ja joka on myös tutustunut moneen kokonaan uuteen ihmiseen, joista on tullut ystäviä lyhyessä ajassa. Ehkä en oikeasti olekaan niin sisäänpäin kääntynyt ja huono luomaan ystävyyssuhteita kuin mitä olen aina kuvitellut!

 

Yksi eniten ärsyttäneistä asioista minussa oli haluni nähdä tämänhetkinen luonteeni ja persoonani ainoastaan omien valintojeni summana. Sen sijaan nämä muut verhosivat kaiken sen taakse, että tälläinen minä vain olen! Minä vain olen äkkipikainen, minä vain stressaan turhasta, minä vain olen luulosairas, minä vain en pidä urheilusta, minä vain ajattelen aivan liikaa enkä osaa pysyä paikoillani..... 

Mitä enemmän itse muutin elämääni ja löysin uudenlaista rauhaa ja tasapainoa, sitä enemmän sain vihaa osakseni tästä "new age bullshitistä". Isoin draama koskaan syntyi siitä, kun kerroin miten vapauttavalta ja ihanalta on tuntunut yksinkertaisesti istua hiljaisuudessa ajattelematta yhtään mitään. Edelleen tuota kirjoittaessa en voi kuin ihmetellä sitä, mihin tuollainen viaton ja positiivinen toteamus johti!

Se, mitä en noille ihmisille halua antaa, on tulevaisuuteni, joten minun on päätettävä irti. Toki täytyy olla pehmeä ja lempeä itseäni kohtaan ja antaa tilaisuus tuntea noiden asioiden ylös nostamia tunteita, mutta en saa jäädä vellomaan niihin. Tänään kaiken tuo ahdistuksen keskellä sorruin ahmimaan oikein kunnolla ja olo on aivan suoraan sanottuna todella paska. Vatsa on niin iso ja kipeä, että henkeä on vaikeaa saada ja tuntuu siltä, että entinen elämä alkaa valua raoista sisään uuteen elämääni ja jos en nyt heti tee täyskäännöstä ja tuki vuotokohtia niin kohta huomaan olevani takaisin lähtöruudussa. 

Ja sitä en voi antaa tapahtua! Joten entiset ystävät: kiitos kaikesta hauskasta, jota me koimme ja kiitos siitä, että tiedän nyt entistä selvemmin sen, mitä ystäviltäni haluan! Kiitos että pakotitte minut lähtemään pois mukavuusalueeltani, koska muuten en olisi varmaan koskaan löytänyt esimerkiksi Project Fit & Cleanin ihmisiä elämääni! Kiitos että saitte minut tukeutumaan vieläkin vahvemmin niihin tapoihin ja työkaluihin, joiden avulla voin hioa itsestäni pois teräviä kulmia ja luoda unelmaelämäni! Kiitos että näytitte minulle, mitä on toksinen ystävyys, jotta osaan tulevaisuudessa katkaista pelin paljon nopeammin! Kiitos kaikesta mitä oli ja mitä ei ollut. Onnea matkaan.

Ihastuminen avasi haavat

Kohtahan tämäkin kuu on jo puolivälissä, hupsista.......... Helmikuu on alkanut hieman erilaisissa tunnelmissa kuin olin alunperin ajatellut, sillä kampuksen urheilupiireissä tuli törmättyä jo tammikuussa useaan kertaan erääseen herrahenkilöön, joka auttoi minua muutaman laitteen kanssa. Hän on todella tikissä kunnossa, hänellä on naurettavan kaunis aasialainen kasvojen luusto ja hän on toiminut aiemmin muutaman vuoden mallina, joten sanomattakin selvää, että kyllä, olen muutaman kerran tuijottanut niin kuin varmaan kaikki kampuksen tytöt. ='D Todella suureksi yllätyksekseni viime viikolla hän lähestyi minua ja pyysi kävelylle Mandeville Canyon-vaellusreitille viikonloppuna. Minähän en tunnetusti koskaan kieltäydy liikunnasta, joten lauantaina suuntasimme kohti noita maisemia ja tuo päivä oli ehkä paras hetkeen!

Herrasmiehenä hän antoi suudelman ainoastaan kädelleni retkelle lopuksi ja sen jälkeen olin aivan taivaissa, mutta..... Minulla ei ole mitenkään erityisen hyviä kokemuksia miehistä tai nuorista miehistä. Osa tuosta on ollut aivan omaa typeryyttä ja liittyi hyvin vahvasti siihen, miten paljon join, biletin ja muutenkin vietin aikaa hieman hämärissä piireissä. Ei siis kovin yllättävää, että lähelleni kertyi vain pohjakuraa. Ja toisaalta osittain nuo huonot kokemukset ovat liittyneet siihen, että olen yksinkertaisesti itse ollut liian naiivi, kiltti enkä ole uskaltanut sanoa ei.

Arvet noista ajoista ovat syvemmät ja edelleen paljon kivuliaammat kuin olin ajatellut ja nyt olen nyt yrittänyt käydä niitä läpi. Olen itkenyt paljon, miettinyt miksi, miksi, miksi, yrittänyt pysyä pinnalla kamalien, tukahdetuttejen muistojen keskellä, hikoillut tuskaa pois salilla tuntematta mitään iloa urheilusta ja yrittänyt oppia taas luottamaan. Yrittänyt antaa tilaisuuden jollekin, mikä ei ole likaista tai millään tavalla vääristynyttä. Luottaa siihen, että oikeasti kelpaan ja riitän. Halusin kertoa Mr. P:lle kaiken, mutta samalla pelkäsin, että avautumiseni olisi aivan liikaa näin alkuvaiheessa eikä hän olisi enää kiinnostunut minusta. 

Koska ymmärrän aivan hyvin, että hirveä menneisyyden painolasti, joka on vielä parantumattomana haavana voi tuntua liian rankalta uuden tuttavuuden kohdalla. Kumpikin meistä on kiireinen opiskelujen, töiden ja urheilun parissa, joten yksin tässä riittää tasapainottelemista. Mutta siihen päälle vielä toisen henkilön traumat niin saatat miettiä onko se toinen sen arvoinen, että jaksat työntää itsesi läpi noiden traumojen käsittelyn. 

Tämä kaikki kuitenkin vaikutti minuun niin paljon, että keskiviikkona avasin Mr. P:lle kaiken ja sulkeutumisen sijaan tämä oma avautumiseni avasikin myös hänessä sellaisia asioita, jotka hän toivoo voivansa jättää menneisyyteen ja unohtaa. "Let's heal together" hän sanoi lopulta kyynelten seasta heikosti hymyillen ja otti käsistäni kiinni. Ensimmäinen suudelmamme oli kyynelillä koristeltu, mutta me parannumme yhdessä ja se on tärkeintä.

 

 

Tuon keskiviikkoisen jälkeen tuntuu taas siltä, että näen taas kaikki värit kirkkaina ja tulevaisuudessa on jotain järkeä. Oli pelottavaa muuttua aivan yhtäkkiä iloisen tapahtuman seurauksena pelkäksi harmaaksi kuoreksi, saavuttaa mahtavia asioita balettitunnilla ja saada vuolaasti kehuja opettajalta ilman, että siitä tuli yhtään minkäänlainen olo. Todeta salilla, että hei, painoja täytyy taas nostaa, koska kehitys on niin nopeaa, mutta tuo ei tuonut edes pientä hymyn tapaistakaan kasvoilleni. Ahdistuksen lisäksi pintaan nousi ärtymys: onko minun oikeasti pakko elää koko ajan menneisyyteni virheet uudestaan ja uudestaan!? Teen kaikkeni, jotta voisin elää hetkessä, mutta näemmä minulla ei ole siihen lupaa.

Nyt olen siirtynyt kohtelemaan itseäni pehmeämmin ja ärsyyntymisen sijasta olen antanut itselleni luvan olla edelleen hieman verillä. Pääasia on kuitenkin se, että en paennut vaan kohtasin nuo muistot ja menneisyyden hirviöt ja olen nyt matkalla kohti elämää, jossa nuo asiat eivät enää tuo tunteita pintaan. Tiedän, että luottamuksen rakentaminen tulee vaatimaan aikaa, mutta olemme tässä matkassa yhdessä ja olen siitä todella kiitollinen! 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet jo vuosia ja Mr. P on sanonut aivan samaa. Olemme miettineet päämme puhki olemmeko kuitenkin joskus aiemmin jutelleet ja käyneet läpi iCloudimme kuvat, jos kuitenkin spottaisimme toisemme sieltä taustalta. En ole koskaan aiemmin uskonut mihinkään twin flame-juttuihin, mutta tämän kohtaamisemme tiimoilta minun täytyy ehkä olla valmis muuttamaan ajatuksiani tuosta asiasta. Niin tutulta Mr. P tuntuu jo nyt ja hänen uutenakin esittämänsä asiat tuovat itselle lähinnä ajatuksen "ai niinhän se tosiaan olikin!" sen sijaan, että asia tulisi kokonaan uutena. 

Mystistä on elämä, mutta hauskaa vain, että käy tälläistä! =) Tämän tulevan viikonlopun aikana haluan urheilla paljon ja lisäksi halun ruokailuun rotia, sillä noiden harmaiden päivien läpi olen vaeltanut todella huonolla ruokavaliolla. Joko olen syönyt liian vähän ja muutamana päivänä kaloreita peräti kertyi puhtaasti nolla ja sitten taas toisina päivinä olen syönyt monta tuhatta kaloria pelkkää roskaruokaa. Ei hyvä ollenkaan ja myös yksin tuollainen vaikuttaa mielialaan! 

Kroppa ja pää huutaa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia ja väriä ruokailuun. Hikoilua salilla, itsensä ylittämistä huomisessa baletin workshopissa ja täytyy myös opiskella sunnuntaina, koska harmauden keskellä jäin jälkeen aika monessa tärkeässä asiassa. Pieni notkahdus siis kävi, mutta täältä minä taas nousen! Kiitollisena ja tulevaisuuteen sekä itseeni luottaen. Onnellisena, siunattuna ja rakastettuna. 

Kaikesta läpikäymästäni huolimatta on aivan helkkarin mahtavaa olla juuri minä.