Viikon 43 tulokset (liikunnat ja paino)

 

Taas viime viikon liikkumiset:

• maanantai: kävely 34 min + HIIT 38 min
• tiistai: kävely 32 min + baletti 1 h 25 min
  
• keskiviikko: kävely 34 min + 57 min
  
• torstai: kävely 33 min + baletti 1 h 13 min
• perjantai: kävely 31 min + 54 min
• lauantai: baletti 1 h 6 min + kävely 29 min
  
• sunnuntai: tennis 2 h 11 min + kävely 1 h 28 min
  
• yhteensä liikuntaa: 13 h 5 min

Paino 

• ma 23.10.: 64.1 kg
• su 29.10.: 62.2 kg
• pudotettu: 1.9 kg
  

Maanantain paino tosiaan järkytti, sillä en ollut edes uskaltanut kuvitella, että se voisi olla jotain noin korkeaa! Mutta onneksi vesi on lähtenyt kiertämään ja olo helpottui viikon aikana kyllä paljon! Eilen tuli taas syöytyä liikaa suolaa ja se kostautui aamuturvotuksena, mutta olen kuitenkin kaiken kaikkiaan tyytyväinen viime viikkoon. =)

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä ei ole aivan toivotonta, vaikka onkin todella masentavaa taas tuijotella kuutosella alkavia lukuja vaa'alta. Olkoon nämä oikeasti vikat kerrat, kun tarvitsee katsoa tuollaisia lukuja, jotka ovat siellä normaalipainon yläpäässä. Tuosta viime viikon maanantain painosta ei esimerkiksi ollut kuin vain 1 kilo ja 600 grammaa lievän ylipainon puolelle...

Never again, thanks!

Kuolema saa tuntua, mutta ei jäädä

Viime viikon tiistaina neljä 21-vuotiasta nuorta naista menehtyi auton ajaessa seitsemäkympin alueella yli 160 km/h ja kuskin menettäessä auton hallinnan sellaisella tien pätkällä, jossa minäkin ylitän katua useita kertoja viikossa. 

Kyseiset neljä nuorta naista olivat henkilöitä, joihin olin juuri päässyt tutustumaan ja nyt he ovat poissa. Etenkin yksi heistä oli sorority rushin aikana se tyttö, joka toi minulle heti tunteen siitä, että olin kotona ja mietin miten ihanaa olisi, jos saisi hänet tai hänenlaisensa tytön sorority-isosiskoksi. Ja nyt häntä ei vain enää ole. Ikinä.

Alkuun en tuntenut yhtään mitään. En edes yliopistolla järjestetyissä tilaisuuksissa. Tuntui, että minun oli vain pakko pusertaa normaalia elämää juuri samalla kaavalla kuin mitä olin suunnitellutkin. En saanut antaa noiden nuoren neljän naisen täysin puskista tulleen kuoleman muuttaa minussa tai elämässäni yhtään mitään. 

En halunnut edes hetkeksi pysähtyä ajattelemaan sitä, että kukaan ei enää koskaan kuulisi noiden neljän nuoren naisen naurua ja etenkin, että he lähtivät tavalla, johon heillä ei ollut yhtään minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa. Kuski oli ainoa eloon jäänyt.

Nuo tytöt olisivat voineet olla ketkä tahansa ja tämä kaikki on vain niin absurdia, että oli kaikista helpointa olla edes yrittämättä tajuta, mitä tapahtui ja miten tämä kaikki vaikuttaa niin moneen sekä yliopistolla että tyttöjen perheissä. Yhtä hyvin minun kuvani voisi olla lehdissä ja uutissivustoilla ja minun muistokseni olisi pystytetty pienempi valkoinen risti Pepperdinen kampuksen kukkulalle, jolle on aiemmin ollut pystytettynä vain yksi iso risti. Tuota kuolemien täyttä sattumanvaraisuutta on ollut mahdotonta ymmärtää. Miksi juuri he?

Joten on ollut helpompaa vain sulkeutua. On tuntunut siltä, että olen juuri niin hyvässä vaiheessa kaikkien pelkojeni voittamisessa, että en voi antaa itseni nyt murtua. En halua taas olla se sotkuinen itkukasa, joka olen vähän liiankin usein ollut viimeiset pari vuotta. 

En ole halunnut antaa mahdollisuutta sille, että joutuisin kaikkien muiden pelkojen jämien lisäksi vielä käsittelemään läpi uuden, tuoreen ja ison pelon siitä, että minä ja kuka tahansa minulle rakas voi oikeasti kuolla ihan koska tahansa. Ilman, että ottaa itse typeriä riskejä tai laittaa itsensä tilanteisiin, joissa voi käydä huonosti. Kuka tahansa rakas, niin kuin nuokin tytöt, saattaa vain olla keskustelemassa ystävien kanssa kadulla ja nämä ovat viimeiset hetket.

 

Tällä viikolla olen vihdoinkin uskaltanut antaa itseni tuntea, vaikka edelleen päällimmäinen tunne onkin puhdas hämmennys. Tälläisestä lukee uutisista lähes viikoittain jostain puolelta maailmaa, mutta edes tilanteessa, jossa oikeasti tunsi uhrit, ei tätä vain osaa tajuta. Kuitenkaan jostain syystä tämä ei ole aiheuttanut minussa pelkoa siitä, että koska tahansa tulee ns. seuraava isku. Ehkä se on ajatus siitä, että salama ei voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan, vaikka totta kai se voi.

Mutta toisaalta ehkä se on vain sellainen valheellinen ajatus, johon saa antaa itsensä tuudittautua, jotta pysyy edes jotenkin järjissään. Ehkä se ei ole tämän tragedian kieltämistä, vaan ymmärrettävä ja järkeväkin keino jatkaa eteenpäin. Aluksi tuntui jotenkin pahalta, että en halunnutkaan yhtäkkiä lähteä muuttamaan kaikkea ja elämään kuin viimeistä päivää. 

Eikö tämä tosiaan vaikutakaan minuun tämän enempää? Kuitenkin juuri nyt viimeiset pari viikkoa olen elänyt juuri niin kuin haluankin ja mikä tuntuu hyvältä, joten eikö ole positiivista, että minun ei tarvitsekaan muuttaa kaikkea? Olen selvästi jo niin hyvää matkaa menossa, että millekään 180-asteen koukkauksille ole tarvetta!

Kaikessa parasta on ollut nähdä se, miten ihmiset ovat tulleet yhteen. Miten Sigma chi fraternity pystytti nuo neljä puuristiä ja heidän muutaman päivän päästä oleva derby-hyväntekeväisyystapahtumansa muuttui heti avunannoksi tyttöjen perheille ja tapahtumassa esitetään lauluja, jotka olivat rakkaita noille neljälle nuorelle naiselle. Miten tyttöjen sorority on tiivistynyt ja miten jokaisella on lupa surea, itkeä ja olla vihainen, mutta myös tarrata kiinni sellaisiin asioihin, jotka auttavan jatkamaan, kuten ystävien syntymäpäivien viettoihin ja harrastuksiin.

Miksi tämä kaikki osui juuri meidän yliopistoon ja sororityyn, juuri näihin perheisiin ja ystäväporukoihin… En tiedä, mutta tiedän, että vaikka etenkin tyttöjen vanhempien kipu ei tule koskaan kokonaan lähtemään, me selviämme tästä jotenkin. Haluan elää jokaisen päivän näiden nuorten naisten muistoa kunnioittaen ja tuntien vilpitöntä iloa ja onnea siitä, että saan itse vielä elää. Ilman, että iloni olisi jotenkin itsekästä ja tyttöjen muistoa ilkkuvaa. Ei, haluan, että elämäni on sellaista, mitä he eivät ehtineet elää tarpeeksi pitkään, mutta jonka heistä jokainen olisi ansainnut.

Kiitos, kun saimme olla osa teidän aivan liian lyhyenä päättyneitä elämiä ja kiitos siitä, että saamme pitää teidät muistoissamme ja sydämissämme siihen asti, kunnes mekin lähdemme täältä! Rest in peace you beautiful angels. We will meet again! 🕊️

* Kuvat Sigma Chin ja Pepperdinen Instagramista

Viikko 42 ja tulevan syksyn/talven suunnitelmat

Hupsista, en eilen jaksanutkaan illalla enää päivittää näitä, joten meni nyt maanantaihin. =') Eilen oli pizzapäivä ja sen kyllä taas huomasin tänään aamulla, mutta siitä lisää vähän myöhemmin...

Eli viime viikon liikkumiset:

• maanantai: kävely 28 min + HIIT 18 min
• tiistai: kävely 32 min + 57 min
• keskiviikko: kävely 31 min + baletti 1 h 25 min
• torstai: kävely 30 min + baletti 1 h 2 min
• perjantai: kävely 32 min + 1 h
• lauantai (balettiharkat siirretty): kävely 1 h 48 min
• sunnuntai: kävely 55 min + 33 min
• yhteensä liikuntaa: 10 h 31 min

Tosiaan lauantain balettiharjoitukset siirrettiin tietenkin juuri nyt, kun olisin päässyt mukaan eli tällä viikolla on sitten ylimääräiset treenit sunnuntaina! 

Tänään aamu on alkanut HIIT-treenillä, mikä oli alkuun todella vaikeaa, koska olen eilisestä suolan ja rasvan määrästä aivan järkyttävän täynnä vettä... Eilinen ei siis todellakaan mennyt putkeen syömisten osalta, mutta nyt tän täytyy loppua! 

Oon todella pitkään ollut sitä mieltä, että en halua mitään dieettejä vaan syödä niin kuin haluan syödä unelmakropassani, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei tuo oikein onnistu. Totta kai isoimmat ongelmat ovat olleet liika syöminen ja ahmiminen sekä urheilemattomuus, mutta silti tuntuu, että just nyt tarvitsen kunnon potkun ja irtaantumisen tuosta pyörästä.

Eli aion nyt olla vähän tiukemmalla dieetillä loppuvuoden ajan, jotta tukee kunnolla miinuksia ja saan jotain muutosta aikaan tähän kroppaan ja oloon! Huomaan, että kaikki puhe diettikulttuurivastaisuudesta on vaikuttanut muhun siten, että en ole antanut itseni päästä tarpeeksi säännönmukaisesti miinuskaloreille viimeisten parin vuoden aikana, koska se on muka jotenkin huono ja surullinen asia.

Dieettikulttuurivastaisuus on ehdottomasti tuonut paljon hyvää, mutta oma oloni ainakin tarvitsee sen, että olen vähän tiukempi itseni kanssa, jotta pääsen näkemään kunnolla potentiaalini! Tällä hetkellä siis tavoittelen sitä, että syön noin 1300 kaloria päivässä ja lisään vähän proteiinin saantia. En mitenkään hirveästi enkä todellakaan halua mitään fitness-ruokavaliota, koska yliproteiininen ruokavalio tekee pahaa hallaa mun ruuansulatuselimistölle.

Mutta tällä aloitetaan ja katson sitten aina, miltä tuntuu ja miten olen edennyt. Eli tälläisillä ajatuksilla ja suunnitelmilla kohti uutta viikkoa. =)

Syksyn ja talven balettikäänteet

Olen nyt ollut tämän viikon ajan pääasiassa nestemäisellä ruokavaliolla, sillä pohdin väsymykseni ja muiden oireitteni syyksi mahdollisesti ruoansulatuselimistön ongelmia, joita minulla on ollut aiemminkin ja jotka olen saanut parannettua sillä, että jätän kiinteän ruuan hetkeksi pois.

Olo onkin helpottunut todella, todella paljon! Energiaa on tiistaista lähtien ollut tasaisesti pitkin päivää ja vaikka edelleen olen aika naatti jo niinkin ”aikaisin” kuin kahdeksalta niin olen kuunnellut tätä ja antanut keholleni sen vaatiman levon. En ole kilomäärällisesti laihtunut lähes ollenkaan, mutta muuten olo on paljon parempi ja tämä on isoin plussa, minkä voisin saada.

Tiistaina jätin balettitreenit välistä, koska halusin aikaisin nukkumaan, mutta jotenkin tämä jäi ärsyttämään todella paljon. Joten heti keskiviikkoaamuna ilmoittauduin opettajani toiselle tunnille korvaamaan tuota tiistain tuntia ja tuo tunti meni ihan ookoo! Olenhan mä ruosteessa verrattuna siihen, missä joskus olin ja tuntuu, että tasapaino on taas ottanut askeleita taakse.

Mutta tärkeintä on se, että lähdin tuolle korvaustunnille ja torstaina menin sitten kiltisti omalle tunnilleni. Muut ovat jo innokkaana treenaamassa joulukuun Pähkinänsärkijää, jokainen omissa rooleissaan. Ennen tuntia, kun katsoin muiden treenaamista, mulle tuli todella surullinen olo.

 

Tuntui siltä, että olen hukannut turhaa aikaa kaikkeen sellaiseen, mikä ei oikeasti tuo mulle iloa ja olen kävellyt sumussa viimeiset kuukaudet. Ja siinä edessäni nuo nuoret naiset ja muutama nuori mies elivät juuri sitä elämää, jota minäkin haluaisin.

Oloa ei helpottanut se, että tunti oli oikeasti aika vaikea ja olin todella turhautunut siihen, miten hidas olin liikkeissäni. Tunnin jälkeen pyysin opettajaani vielä näyttämään yhden keskilattialla tehdyn sarjan, koska minua jäi ärsyttämään, että en muka osannut liikuttaa kehoani oikein, vaikka näin kyllä, että loppujen lopuksi oli kysymys todella yksinkertaisista käännöksistä. Opettajani kävi sarjaa läpi kanssani ja niin kuin mietinkin niin se oikeasti oli todella yksinkertainen sarja ja loppujen lopuksi päivä sai ihan hyvän ja positiivisen päätöksen tuon onnistumisen kautta.

Eilen aamusta sain yllättäen soiton balettiopettajaltani: yksi henkilö on jo jonkun aikaa miettinyt baletin lopettamista ja nyt hänellä olisi myös mahdollisuus muuttaa poikaystävänsä luokse toiseen osavaltioon, mutta hän ei haluaisi jättää koko porukkaa pulaan ja pakottaa heitä tekemään muutoksia koreografioihin. Joten opettaja ehdotti, että minä tulisin korvaamaan tuota tanssijaa.

Olin heti sanomassa ”ei”, koska tiedän, että en voi tässä painossa tanssia kunnolla kovakärkisillä varsinkin tauon jälkeen ja se on vain surullinen fakta. Mutta opettaja kertoi, että tuon tytön rooli on sekä kukissa että lumihiutaleissa tavallisilla tossuilla oleva, joten minun ei tarvitsisi murehtia siitä, että palaisin kylmiltäni suoraa kovakärkisille (mikä toki ei ole turvallistakaan). Näin ollen… Tanssin joulukuussa elämäni ensimmäisen kerran Pähkinänsärkijän! 

 

Kyse ei tietenkään ole mistään royal academystä vaan ihan vain kahden tanssikoulun keskinäisesti tehtävistä ja koordinoitavista näytöksistä, mutta silti Pähkinänsärkijä on monelle balettitanssijalle sellainen esitys, jota odottaa ja se on kuin oma pieni joululahja itselleen, kun pääsee tuohon mukaan!

Mutta….. Olen hilpeästi peräti puolitoista kuukautta jäljessä treeneistä eli nyt täytyy heittäytyä tähän ihan kunnolla! =') Opettajani laittoi minulle perjantaina tuon puhelun jälkeen videoita treeneistä, jotta näen, mitä minun täytyy opiskella loka-marraskuun aikana ja en tiedä olenko hullu, mutta mielestäni roolini kummassakaan tanssissa ei ole mitenkään mahdoton. Joten lähden kyllä intoa täynnä treenaamaan huomenna ensimmäisiin treeneihin!

Huolimatta pienestä aloittamisen tahmeudesta tuo kaikki toi mulle ison buustin itseluottamukseen, koska suurimman osan ajasta tiedän olevani hyvä tanssija, mutta usein arjen kolausten keskellä unohdan tuon. Joten oli ihanaa saada opettajaltani ja nyt myös muilta ryhmäni tanssijoilta iloista tsemppausta, kun he kuulivat, että olen tänä vuonna mukana. ”Sä opit niin nopeasti ja baletti tulee sulta niin luonnostaan, että tää ei tule olemaan mikään ongelma” moni sanoi ja tällä kertaa olen samaa mieltä!

Eli high self-esteem, who dis? =D Olin itse kääntämässä urheiluani baletin lisäksi juoksemiseen ja salitreeneihin, mutta toisaalta tuntuu jotenkin ihanalta käyttää loppuvuosi lähes kokonaan balettiin. Tämä on ehkä se nuoremman minän unelma, johon en koskaan sadasta ja yhdestä syystä päässyt osallistumaan ja tässä se nyt on. Mahdollisuus, jota nuorempi minä ei olisi pystynyt handlaamaan huolimatta siitä, että itse niin usein katson noita aikoja jotenkin kaihoisasti ”parempina” aikoina. 

Mutta tälläisiä kuulumisia tähän kohtaan ja sunnuntaina päivitän vielä tämän viikon liikunnat ja muut kokonaisuudessaan! =) Hyvää viikonloppua kaikille! Suomessa on ilmeisesti etelässäkin satanut lunta, mikä tuntuu täällä Kalifornian 30-asteessa aivan järkyttävälle ajatukselle. Nauran aina lukiessani tämän blogin ensimmäisiä tekstejä, kun yritin taistella Suomen talvea vastaan. ='D Yeah, not my thing....

Väsymystä, turvotusta ja huonoa oloa

Kuten varmaan voi arvata postaamattomuudesta niin ei ole mennyt kovin vahvasti... =( Aluksi olin viikon vuoteen pohjalla perus nuhakuumeessa ja sen jälkeen on tuntunut koko ajan siltä, et päällä on jonkunlainen outo allergia tms.

Herään joka aamu väsyneenä enkä rehellisesti sanottuna muista, millon olisin viimeksi herännyt oikeasti levänneenä. Ehkä elokuun alussa? Kuitenkin samaan aikaan Fitbitini ei näytä mitään poikkeuksellista uneni määrän tai laadun suhteen eli ongelma on jossain muualla.

Yksi asia, mitä mietin on kehon mahdollinen jatkuva tulehdustila, sillä tänä vuonna olen syönyt poikkeuksellisen paljon eläinperäisiä tuotteita ja valitettavasti usein juurikin roskaruuan muodossa. Kuitenkin hyvinäkin päivinä olen saattanut syödä esim. maitopohjaista jugurttia, mikä tietenkin jatkaa tuon tulehdustilan ylläpitoa. Kuitenkin yleensä etenkin maito tuo limaista yskää ja kuumetta, mutta tuota flunssaa lukuunottamatta nuo oireet puuttuvat tällä hetkellä.

Silmät tuntuvat kutisevilta ja kasvot ovat todella, todella turvonneet joka päivä, vaikka en edellisenä päivänä olisi syönyt mitään suolaista. Vatsa toimii kyllä eli ihme ja kumma ummetus on ainoa vanha pahimpien aikojen oire, joka ei onneksi ole tullut takaisin. Mutta muuten maha turpoilee miten sattuu ja etenkin aamuisin se on yleensä massiivinen.

 

Väsymys näyttäytyy sellaisena, että yleensä heräämisen jälkeen menee jopa viisi tuntia, että lopetan nuokkumisen ja jaksan pitää silmät auki ilman suurta ponnistelua. Sitten noin neljän tunnin ajan tuntuu tavalliselta kunnes taas väsymys painaa niin etten jaksa pitää silmiä auki. Tällä viikolla en ole onneksi enää potenut nuhaista oloa, mutta olen ollut sen verran väsynyt, että tähän mennessä liikuntoina on kertynyt ainoastaan kävelyä ja yksi 15 minuutin HIIT-treeni keskiviikolta. Todella, todella surkeaa...

Viime viikon lauantaina lähdin ihan ookoo mielellä lenkille ja arvatkaa kuinka pitkään pystyin juoksemaan? Hieman päälle 13 minuuttia ja 1.95 kilometriä!? Sen jälkeen oli pakko lopettaa, koska kummatkin sääret, akillesjänteet ja polvet eivät kestäneet. En vieläkään pysty sanoin kuvailemaan sitä, millainen nyrkin isku tuo oli suoraa päin kasvoja. Miten on tiputtu vain joissakin kuukausissa tähän sellaisesta tilanteesta, jossa mun perus lauantailenkki oli 15-20 kilometriä ja siihen vielä sen päivän aikana tehty muu liikunta, joka oli yleensä pari tuntia kävelyä?!

Ahdistaa, turhauttaa, suututtaa ja surettaa. Tällä viikolla on mennyt syömisen kanssa todella hyvin ja silti olo on ollut kamala koko viikon. Lisäksi puolitoista viikkoa on kirjaimellisesti ollut koko ajan jano, mutta tämän syyksi olen pohtinut sitä, voisiko se johtua liian vähän turvotetuista chiasiemenistä? 

Myönnän nimittäin, et olen viimeisen parin kuukauden aikana hiljalleen mennyt siihen, että laitan tuorepuuron valmistumaan vasta aamulla, jolloin chiasiemenet eivät ehkä ole ehtineet turvota tarpeeksi. Ja koska ne sitovat aivan järkyttävän määrän vettä painoonsa nähden niin tämä voisi nostaa veden tarvetta kehossa...?

En tiedä, mutta esimerkiksi eilen aamulla minulla oli ihan ookoo olo ennen kuin söin aamupalapuuron. Sen jälkeen olo hiljalleen muuttui huonommaksi ja kärsin taas jatkuvasta janosta ja siitä johtuvasta ärsyyntymisestä iltapäivään asti. 

 

Väsymystä se ei kuitenkaan selitä, joten kyllä tässä on muutakin nyt taustalla... Tuntuu niin toivottomalta tällä hetkellä... Ahdistaa, et en pysty juoksemaan käytännössä katsoen ollenkaan ja silti muut pitävät mua edelleen sinä alkuvuoden fittinä tyyppinä ja saavat inspiraatiota musta. Enkä kehtaa kertoa siitä, miten mulla oikeasti tällä hetkellä menee ja miten rapakunnossa olen.

Mä vaan haluaisin takaisin terveen minän. Mulla on ikävä sitä, kun heräsin levänneenä, kaikki vaatekaapissa olevat vaatteet mahtui päälle, ei tarvinnut pelätä, että päivän aikana maha turpoaa kivuliaaksi palloksi, kasvot olivat finnittömät ja kauniin kuulaat ja mun oma hyvä olo näkyi kaikille. Mulla on ikävä sitä, kun mun innokkaasti urheilevan identiteetti oikeasti näkyi eikä se ollut vaan jotain mun omassa päässä. 

Miten tästä eteenpäin? Mä en edes tiedä, koska tuntuu tällä hetkellä siltä, ettei mikään auta. Esimerkiksi juurikin se, et tällä viikolla oon syönyt terveellisesti, mutta olo on silti ollut joka päivä kamala. Aamupalaksi oon syönyt tuorepuuron mustikoilla, lounas on ollut banaani tai kaksi, proteiinipatukka sekä pähkinöitä ja päivällinen perus terveellinen vegaani lämmin ateria eli esim täysjyväriisiä kasviksilla ja tofulla ja sitten vegaania jugurttia marjoilla jälkkäriksi.

Tällä hetkellä oon ihan suoraan sanottuna paska ystävä, koska en kehtaa nähdä ketään näin turvonneena eikä mulla oo hyvä fiilis sitten, kun olen paikan päällä, joten ei musta saa hyvää seuraa. Oon paska tyttöystävä samasta syystä. Opintojen osalta hoidan vaan sen vähimmäisen mikä on pakko, kun muuten ei vaan kiinnosta, koska mieli on omassa terveydentilassa. Ja joka päivä elättelen toivoa, et huomenna mä vihdoinkin herään taas omana ittenäni.

En tiedä miten mä nousen täältä, mutta pakkohan mun jotenkin on noustava... Ei tää oo elämisen arvoista elämää tällä hetkellä ja jotenkin mun täytyy päästä kärryille siitä, mitä mun keho yrittää mulle viestittää. Veriarvotkin on olleet ihan normaalit eli onneksi tämä ei ilmeisesti ole mitään sellaista, mitä en saisi itse jotenkin setvittyä. 

Että tälläistä tällä kertaa. Toivottavasti pian voisin kertoa siitä, että olo on helpottanut. =\