Vuoden ensimmäinen luku sulkeutuu

Huh, huh! Kirjoitustauon ei pitänyt venyä ihan näin pitkäksi, anteeksi! =( Aluksi yritin päästä takaisin kärryille Losiin palattuani ja viime viikon lopulla jouduin taas fyysisten oireiden takia käymään yhden kierroksen päivystyksessä, kun lauantai-iltana alkoi aivan kamala vatsakipu. Kyseessä oli jo elämäni toinen sappikivikohtaus tai ainakin näin epäilen, sillä tällä kertaa asia todettiin ihan virallisesti, mutta edellisellä kerralla kipu vain poistui ja asiaa ei tutkittu sen enempää. Sunnuntaina muutaman tunnin yöunien jälkeen pelko ja ahdistus fyysisestä olemuksesta katosi ja loppuaamun vain harmitti, etten huonosto olosta johtuen päässyt seurakunnan kokoukseen. Onneksi kuitenkin etäyhteydet toimivat!

Kyseinen terveydellinen ongelma kuitenkin sai taas miettimään elämää ja valintojani ja tämä on ehdottomasti ollut tammikuun suuri teema. Sen takia iso osa minusta kokeekin suurta helpotusta siitä, että huomenna saa sanoa hyvästit tälle kuulle ja jatkaa helmikuuhun uusin silmin. En ole surullinen kaikista näistä töyssyistä, vaan enemmänkin kiitollinen siitä, että pystyn näiden kautta taas arvostamaan sellaista, mikä on aiemmin ehkä ollut näkymätöntä tai liian taka-alalla. Samalla olen joutunut huomaamaan, miten joidenkin asioiden suhteen minun on todellakin tehtävä töitä asenteeni kanssa!

Ehkä siis voisi nyt jo käydä läpi tammikuun kohokohdat ja myös ne ei niin kivat asiat, jotka kuitenkin ovat olleet hyvin opettavaisia!

1. Liikunta: Olen selvästi nyt oikein kunnolla innostunut liikkumaan ja huomaan sen kehossani! Painojen määrää ja toistoja saa koko ajan olla nostamassa ja liikunta on muuttunut ajatukseksi kehon muokkaamisesta ja fyysisestä terveydestä sen sijaan, että liikunta olisi kaloreiden kuluttamista niin kuin se on jo pitkään valitettavasti ollut. Myös niinä oikeasti hyvinä ja syömishäiriöstä vapaina aikoina. Onneksi tähän on kuitenkin tullut muutos! Lisäksi olen todella iloinen siitä, että olen oikeasti pitänyt liikuntapäiväkirjaa, koska jostain syystä omassa mielessäni en ole liikkunut juuri ollenkaan, mutta nyt tuota katsoessa olen ihan iloinen siitä, että onhan tuossa jo todella hyvä runko liikunnalliselle elämäntavalle. Not there yet, mutta hyvä alku!

2. Ruokavalion tarkentuminen: Joo, ruokailut eivät ole menneet ihan ++ ja sen huomaa kasvojen ihossa, ruuansulatuselimistössä ja siinä, että fyysisestä kehittymisestä huolimatta kirjaimellisesti mitään ei oikeastaan näe ulospäin ja vaatteet istuvat edelleen aivan liian tiukkoina makkarankuorina päälläni. Minulla ei varsinaisesti ole todettu ruoka-aineallergioita, mutta tiedän olevani herkkä tietyille aineille ja jotenkin olen taas antanut itseni tipahtaa siihen "kyllähän mä voin tätä syödä" loukkuun. Mutta nyt ainakin on taas varmistunut, että minun kehoni kulkee parhaiten puhtaalla, kasvis- ja hedelmäpainotteisella ruokavaliolla, jossa on minimaalisesti viljoja ja maitotuotteita! Lihaa en oikeastaan ole kunnolla syönyt vuosiin enää.

3. Keho-mieli-yhteys: Nämä kytkeytyvät sekä tuohon yllä olevaan kohtaan että myös ihan vain päähäni. Myönnän, että olen viime aikoina jotenkin antanut itseni lipsua siinä, että pysyisin positiivisena enkä hermostuisi ja suuttuisi turhasta, sillä tuollainen usein vain tekee siitä tilanteesta pahemman tuntuisen. Ja sitten raivoat lisää ja itseään ruokkiva kehä on valmis. Olen myös antanut itseni ujuttaa sanastooni kirosanoja, vaikka en ole kiroillut kunnolla enää vuosiin. Ei hyvä, joten ensi kuuhun haluan astella rauhallisena ja tyynenä ja lopettaa taas kiroilun. Ja ei, ei aina voi olla sunshine and rainbows, mutta suurin osa asioista, joita päiväni aikana kohtaan, ovat sellaisia, että ne tuntuisivat itsestänikin vähemmän inhottavilta, jos en laittaisi huonolla asenteella bensaa liekkeihin.

4. Positiivisempi näkemys tulevasta vuodesta: Jonkun aikaa minua on jo vaivannut tunne, että en pysty millään tavalla vaikuttamaan elämääni tai ainakaan en tarpeeksi. Tuntui siltä, että elämäni alkoi hiljalleen kääntyä huonoon suuntaan ja minua pelotti, että minustakin tulisi sellainen, jonka elämä vaan luisuu pois raiteiltaan. Että jokainen pienikin asia, mikä voi mennä pieleen, menee. Mutta nyt tuntuu siltä, että olen taas saanut maata jalkojeni alle ja huomaan heti, miten paljon hyvää alkaa tapahtua ja asioita tippua syliin, kun vain itseni otan jonkun positiivisen askeleen eteenpäin. Oli se sitten yksi vapaaehtoistyökeikka enemmän, uusien yhteistyökuvioiden solmiminen, tahmealta tuntuvan aamun aloittaminen yhdellä tunnelmaa kohottavalla biisillä ja tanssimalla... Olen myös huomannut, miten paljon ympärilläni oikeasti on samoin tuntevia ihmisiä, kunhan vain avaan suuni ja sanon, miltä minusta tuntuu tai mitä elämältäni haluan.

Aina, kun alan pyörittelemään tapahtuneita asioita päässäni ja mietin, pitäisikö kirjoittaa jonkinlaiset plussat ja miinukset, se tuntuu turhalta. "Kyllähän mä nyt tiedän, mitä on tapahtunu ja mitä ei ja suurin osa asioista on sellasia, että en haluakaan muistaa niitä!" Mutta kuitenkin jotenkin siinä vaiheessa, kun alkaa kirjoittamaan, mitä ne huonotkin asiat ovat opettaneet, tulee sellainen olo, että nämähän ovat loppujen lopuksi ihan hyviä asioita! Eivät mukavia, mutta opettavaisia. Ja ne tuovat aina eteen prioriteetit: jos joku asia ei harmittaisi tai ärsyttäisi, ei siihen myöskään liittyisi minkäänlaisia toiveita ja asia olisi yhdentekevä. 

Tällaisia ajatuksia tähän maanantaiaamuun, tammikuun viimeiseen päivään. Eikä kello ole vielä edes kahdeksaa eli tästä on tulossa ilmeisesti aiiiiikamoinen päivä! =')

Suomalaisuudesta ja amerikkalaisuudesta

Huomenta Losista! Kotiuduttiin äidin kanssa tänne maanantaina ja matka meni muuten ihan ongelmitta, mutta lento lähti Helsingin päästä tunnin myöhässä ja perillä oltiin peräti kaksi tuntia myöhässä. Ymmärrän jatkolentoja kuumottelevat ihmiset, mutta muuten mulla nousee verenpaine aina, kun kuulen ihmisten valittavan lentojen myöhästymisistä. Näin ollen se oli hyvin nopeasti napit korviin ja hei, hei valitus! Itselleni riitti yksi bussimatka nuorempana, kun edessäni istuva mies sai yhtäkkiä sairauskohtauksen ja tämän takia bussi myöhästyi aikataulusta ja bussikuski otti hiljaa vastaan seuraavien matkustajien marmatuksen. Tuon jälkeen olen vain ajatellut, että pääasia on se, että pääsen edes joskus perille ja plussaa on se, jos pääsn perille ilman suuria vahinkoja!

No, joka tapauksessa, perille tosiaan päästiin ja ai että, miten ihanaa oli nukahtaa oikeasti omaan sänkyyn! Alunperin mun piti jäädä Helsinkiin vielä vähän pidemmäksi aikaa, mutta viime torstai oli jonkinlainen kunnon herättelijä. Se päivä toi mieleen paljon asioita, joista olen toki ollut tietoinen jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin arjen keskellä ne vain unohtuvat. Yksi tällainen on ehdottomasti se, että ihan sama minne menenkin, niin samat ongelmat seuraavat perässä, jos en muuta itseäni. Näin ollen Helsinkiin jääminen ei olisi ollut mikään ratkaisu siihen, että olisin pysynyt erossa huonoista asioista. Eikä myöskään Losiin palaaminen ole suora tuomio siihen, että en voisi elää tasapainoista ja terveellistä elämää.

Toinen torstaina esiin noussut asia olikin sitten paljon uudempi. Olen aina ajatellut, että kansallinen identiteettini on olla suomalainen ja sen takia Suomessa käyminen olisi aina suuri kotiin paluu ja Suomeen haluaisi aina jäädä pidemmäksi aikaa kuin pystyy jäämään. You know, se kuuluisa lottovoitto jne. Mutta viime viikolla tajusin, että oikea kansallisidentiteettini on Amerikassa asuva suomalainen. Ja kun minut tiputtaa Suomen kamaralle, niin olen vähän hukassa, koska puolet identiteettiäni on kateissa enkä koe Suomea enää kodikseni, vaan siellä käyminen on lomamatkailuun verrattavissa olevaa. Siellä on ihanaa käydä, mutta parasta on aina palata kotiin!

Amerikassa asuva suomalainen tarkoittaa minulle sitä, että osa minusta tulee aina olemaan Suomessa ja olen todella onnellinen, että olen saanut kasvaa ja etenkin kouluttautua siellä. Aiemmin minusta Jenkeissä oli mukavaa käydä, mutta kotiin oli ihanaa palata, joten haluan myös pitää tämän identiteetin joustava, koska voihan olla, että mummona hommaan oman punaisen tupani ja muutan takaisin "kotiin" eli Suomeen. Mutta tällä hetkellä Suomi ja suomalaisuus ovat ikään kuin se pohja, joka on auttanut minut nykyiseen. Se on mennyttä sellaisessa muodossa, mitä elämäni joskus oli ja miten tunsin, mutta en myöskään koe tarpeelliseksi pyyhkiä noita muistoja ja juuriani kokonaan pois.

Luulen, että olen pitkään taistellut tätä identiteettiä vastaan lähinnä siitä syystä, että harvemmin kukaan haluaa nähdä mitään hyviä puolia Yhdysvalloista. Kaikki esiin nousevat asiat ovat ahneus, raha, sotaisuus, rasismi, ihmisten muu eriarvoisuus, rankat ääripäät kaikessa ja pinnallisuus. Muistan itsekin kesällä 2018, miten vahvasti taistelin aivan kaikkea "amerikkalaista" vastaan, koska näin suomalaisuuden jotenkin automaattisesti täydellisenä vastakohtana kaikkeen siihen, minkä keskellä kesäni vietin. Eikä sitä toki voi kieltää, etteikö täällä mahdollisuuksien suuressa ihmemaassa näkyisi myös suuremmassa mittakaavassa ihmisten ja ihmisluonnon huonot puolet. Kuitenkin tulin huomanneeksi, että jossain määrin koin saavani sellaisia piirteitäni anteeksi, mitkä taas Suomessa minun täytyi peitellä, koska muuten olin pinnallinen snobi tai muuten vaan tyhmä ja "sullekin on kuule verorahoilla maksettu sitä ja tätä". Niin on, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Kunhan vain ihmettelin, miksi näennäisesti ei rahalla kulkevassa kulttuurissa nimenomaan raha tuodaan esiin niin paljon ja se nostaa esiin todella voimakkaita tunteita. I thought you didn't care?

Palatakseni tuohon huonoilla puolilla mässäilyyn. Hyvin usein tuntuu siltä, että ne, jotka eivät asu ja vaikuta täällä, unohtavat sen, että ihan tavallisia ihmisiä täälläkin on. On se aivan sama naapurin Ritva ja Seppo, huolia ja iloja. Halu muuttua ja muuttaa omaa ympäristöään paremmaksi. Kouluttautua ja tehdän työtä, jolla on tarkoitus. Ja toisilla taas ei ole mitään näistä ja silti elämä soljuu eteenpäin. Huomaan heti, ketkä ovat oikeasti paikallisia ja ketkä ovat tulleet muualta tänne ja heillä on edelleen ne ulkopuolelta tulleen henkilön vaaleanpunaiset lasit päässä. Vältän kaukaa niitä, jotka ovat tulleet tänne sillä tavoitteella, että heistäkin tulee social media influencers ja vip partyt, samppanjaa, kalliita autoja ja miljoona-asuntoja. Yeah, good luck, jos sulta puuttuu ihan kunnon suunnitelma ja pää olkapäiden välistä!

Kotiin palattuani ja näitä identiteettiasioita pohtiessani totesin lisäksi, että olen viimeinkin oppinut olemaan rehellisesti etuoikeutetussa asemassa enkä koe, että tuon aseman myöntäminen veisi pois nöyryyden ja vilpittömyyden. Ala-asteella, kun minulle tuli kylään luokkakamuja, he tietenkin palasivat omiin koteihinsa ja kertoivat, miten asuimme ja tämä johti jopa muutaman kerran siihen, että muut vanhemmat sulkivat omat vanhempani kokonaan ulkopuolelle. Tuntematta heitä ollenkaan, kuuntelematta, mitä heillä oli sanottavaa, antamatta tilaisuutta. Ei, he olivat suoraan itseriittoisia snobeja ja samat "aikuiset ja fiksut ihmiset" myös lopettivat esimerkiksi tervehtimästä minua. Olin ala-asteikäinen ja nämä kypsät aikuiset eivät tervehtineet minua enää!

Nykyisin en enää näe tuota taakkana, vaan mahdollisuutena auttaa ja jakaa sitä, mitä minulle on annettu. Minun Yhdysvaltani on täynnä mahdollisuuksia, mutta liian monella ei ole samanlaista tulevaisuuden näkymää ja haluan osaltani tehdä kaikkeni, että tämä muuttuisi. Minun Yhdysvaltani ei ole pelkkää The Real Housewives of Tiesmitä, vaan ihan tavallisia pettymyksiä ruokakaupassa, kun siellä ei olekaan juuri sitä karkkipussia, minkä halusit. Tai ehkä se kaikista helpoiten samaistuttavin: se pettymys, kun posti ei kuljekaan. Tämä tavallisuuden rummuttaminen ei kuitenkaan tee arjestani täällä samanlaista kuin mitä se oli Suomessa ja siihen en välttämättä pysty koskaan löytämään täysin vedenpitävää syytä, miksi täällä arki tuntuu enemmän minulta.

Mutta tiedän, miten voin käyttää omaa taustaani ja resurssejani hyödyksi täällä niin monelle kuin se on mahdollista ja se on se, mitä tavoittelen. Edetä elämässäni ja auttaa muita rehellisesti siltä pohjalta, joka minulle on vain sattumalta syntyessäni annettu. Pahoittelematta, piilottelematta ja myös suuremmassa mittakaavassa kuin pienempänä osasin koskaan edes ajatella.

Kuolemaa sivuten

 

Kesäkuu 2021 ja läheltä piti, jota en koskaan enää halua unohtaa... Juuri eilen illalla ehdin kaipaamaan takaisin Losiin ja mietin, miten ihanalta tuntuis olla siellä auringon alla hieman yli 20-asteessa tän Suomen loskan ja kylmyyden sijaan. Sain itselleni taas uskoteltua, että siellä kaikki ois niin paljon paremmin. Mut edellinen yö veti kyllä pohjan tältä kaikelta. Losi on pitkään näyttäytyny mulle näennäisenä pakopaikkana, jonne oon paennu ku asiat on täällä Helsingissä lähteneet väärään suuntaan. Sinne on ollu helppoa paeta joko tädin luokse tai sit lopulta vanhempien luokse, kun he muuttivat sinne v. 2019 ja itsekin lopulta majoituin pääasiallisesti Losiin tuon jälkeen. Mutta kauniin pinnan allahan kaikki on aivan jotain muuta ja valitettavasti myös se pimeä puoli on suurempaa rapakon toisella puolella...

Viime yönä unessani palasin siis yhteen hetkeen eli viime vuoden kesäkuun loppuun. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan sitä, miten toden tuntuinen tuo uni oli, mutta olin siinä hieman eri asemassa kuin oikeasti eli näin kaiken erään toisen henkilön perspektiivistä. En avaa tapahtumia yksityiskohtaisesti, mutta herättyäni tärisin ja itkin, sillä uni toi niin elävästi mieleen nuo tapahtumat. Unessa yritin tämän toisen ihmisen perspektiivistä jotenkin pitää minut hengissä ympärillämme tokkuroivien henkilöiden keskellä ja jonkun jalka osui päähäni, kun tuo henkilö yritti keikkuen kävellä ohitse. Taustalla musiikki soi kovaa ja ihmiset huusivat. Päälleni kaatui jonkun juomaa ja ainakin kaksi eri henkilöä oli soittanut hätänumeroon.

En ole koskaan ennen tuota tapahtumaa oikeasti pelännyt kuolevani vaan olen jopa välillä nuorempana toivonut, että kaatuisin tai tippuisin kuolettavasti - niin kamalaa kuin tuo onkin. Mutta tuossa tilanteessa viime kesänä, kun varpaistani ja sormistani alkoi samaan aikaan kadota tunto sekä motoriset kyvyt ja tuo tunnottomuus eteni vauhdilla kohti keskivartaloani niin oikeasti luulin kuolevani tai vähintään halvaantuvani lopullisesti siinä hetkessä. Mietin, miten paljon minulta jäi kokematta ja miten paljon kaduin sitä, että olin ottanut juhlakutsun vastaan. Miten moneen ihmiseen ei olisi pitänyt koskaan tutustua, jolloin en olisi koskaan saanut kutsua. Mietin sitä, miten monta asiaa tekisin toisin. Miten olisin elämäni ja päiväni käyttänyt, jos olisin tiennyt, että se voi oikeasti päättyä näin yhtäkkiä ja nopeasti tai vähintäänkin tehdä minusta liikuntakyvyttömän ja vaikuttaa myös aivojeni toimintaan koko lopun elämäni ajaksi. 

Lopulta sen kaiken sekasorron, musiikin, ihmismassan, hätääntyneiden kysymysten ja oman pään sisäisen kaaoksen keskellä mä vaan toistin mielessäni et pliis Jumala, älä anna mun kuolla, oo kiltti, älä anna mun kuolla. Mä teen ihan mitä vaan, jos et anna mun nyt kuolla, mä lupaan, älä anna mun mennä. Mä en juo enää ikinä. En sekoile enää ikinä. Pidän terveydestäni huolta ja elän jokaisen päivän täysillä. Pliis, älä anna mun kuolla.

No, spoiler, tässä ollaan edelleen kaikki raajat ja pää toiminnassa, mutta valitettavasti en oppinut kerralla, vaan sama meinasi toistua syksyllä ja sen takia teinkin äkillisen korjausliikkeen ja palasin Nykistä takaisin Losiin ja jonkun ajan kuluttua sitten siirryin Helsinkiin. Toi uni toi kuitenkin mun mieleen kysymyksen: elänkö mä tällä hetkellä sellaista elämää, et siitä huomaa miten lähellä oon käyny kuolemaa? Ja valitettavasti vastaus taitaa olla, et suurimmaksi osaksi en. Ensinnäkin en oppinut tuosta ensimmäisestä kerrasta näemmä yhtään mitään, kun sama meinasi tapahtua syksyllä ja nyt olen taas vammaillut viime viikon lopun ja tämän viikon alun ruokien ja näin ollen myös terveyteni kanssa.

Ja niin inhottavaa kuin olikin alottaa aamu ton painajaisen saattelemana niin oikeestaan tällä hetkellä oon siitä kiitollinen, sillä en koskaan halua unohtaa tuota kesäkuista aamuyötä, jolloin päädyin puolitajuttomana ja tunnottomana ensiapuun ja olin seuraavat pari päivää sairaalassa seurannassa. Nyt talviauringon paistaessa oon niin pakahduttavan kiitollinen siitä, et oon vielä elossa ja mulla on mahdollisuus vaikka mihin, kunhan vaan itse työnnän itteäni oikeaan suuntaan. Tää päivä on mulle mahdollisuus toimia just niin ku mun olis pitänyt jo heti tuolloin kesäkuun tapahtumien jälkeen. Ja kuka ikinä tätä lukeekin, missä elämäntilanteessa oletkin, niin pyydän: elä tän päivän jokainen hetki niin, että voit hyvillä mielin katsoa sitä sitten joskus toivottavasti kaukaisessa tulevaisuudessa ja miettiä, et well done! Me kaikki halutaan suunnitella vaikka ja mitä, mut you never know. Ja se ettei tiedä on sekä parasta että myös pahinta, joten käytä sun aikasi viisaasti!terv

Back to basics

Eilen tuli käytyä piiiiiiitkästä aikaa Ruohonjuuressa ja käynti tuli kyllä juuri sopivaan kohtaan: oon kiireen ja stressin keskellä valitettavasti ottanut takapakkia syömisten suhteen ja tää on näkynyt todella suurena väsymyksenä, ärtymisenä ja yleisenä levottomuutena. Jokin ihmeellinen naksahdus tapahtui viime viikon perjantain jälkeen, kun herkuttelinkin tuolloin perjantaina enemmän kuin olin aatellut ja tähän reagoin ensiks syömällä kamalan määrän roskaa myös lauantaina ja sunnuntaina (hey, I already failed, right?) ja nyt sit maanantain ja eilisen kituutin aivan liian pienillä kalorimäärillä.

Eilinen visiitti Ruohonjuuressa kuitenkin herätti mussa taas sen vanhan innostuksen ruokaa kohtaan ja eilen söinkin sitten kunnon terveellisen, namin iltapalan, nukuin yön hyvin ja tähän keskiviikkoon oon herännyt aivan uudenlaisella tarmolla. Lisäboostia toi se, että aamun melkein ensimmäiset sanat, jotka näin olivat: "Finish what you started". Oh, don't you worry! I most than certainly will!

Ruohonjuuresta siis ostin:

• kaakaonibsejä
• mulperimarjoja
• pika-reishijauhetta
• kardemummaa
• cashew-pähkinöitä
• vartalorasva
• kikherne/gramjauhoja
• gluteenijauhoja

Typerän muutaman päivän sekoilun jälkeen tuntu hyvältä palata myös tuoreeseen, kasvis- ja marjapainotteiseen ruokaan sillä ennen tuota viime viikon lopun sekoilua oon myös panostanut protskupitoiseen ruokaan ja yrittänyt pitää hiilarit kurissa ja rasvat minimissä. Tätä proteiinipitosta ruokavaliota on joitakin poikkeuspäiviä lukuunottamatta jatkunu jo melkein kuukauden ja se ei vaan oikeesti toimi. Huomaan, et mun keho varastoi vettä aivan hulluna ja rasvan vähäisyys ruokavaliossa on itse asiassa yksi tekijä, joka on vaikuttanu etenkin mun kasvojen ihon kuivuuteen. Lisäksi mun ruuansulatuselimistö ei selkeesti voi hyvin enkä selvästi tarjoo mun suolistobakteereille sitä ruokaa, mitä ne pystyy parhaiten käsittelemään. Protskupitoista ruokavaliota oon kokeillut sekä normi-, kasvis että vegaaniversiona ja no change.

Siirryin tähän "fitness"-ruokavalioon sillä ajatuksella, et nyt laitetaan mimmi teräskuntoon! Ja liikuntaa en toki haluu vähentää nytkään, koska oon löytäny siihen kunnon palon, oon kehittyny tosi nopeesti ja se tuo mulle myös ruokailuihin kunnon rytmiä. Mut tää taitaa nyt olla toinen tai kolmas kerta, kun joudun toteamaan et proteiinit edellä tyyppinen ruokavalio ei sovi mun keholle ja palaankin nyt takaisin siihen, minkä tiedän toimivan eli ns. 1/3 ruokavalioon. Tällä tarkoitan siis sitä, että makrot jakautuvat suurin piirtein tasaisesti eli hiilareita, protskua ja rasvaa tulee syötyä prosentuaalisesti saman verran. 

Olen päässyt tuolla makrojaolla aina parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, mutta jostain syystä olen kuitenkin alkanut epäilemään sitä heti, kun on tullut pienikin junnausvaihe ja sitten olen lähtenyt mukaan tähän tyypilliseen protskupaukutukseen. Tämän seurauksena tietenkin keho on alkanut oireilemaan ja tämä on suistanut mut kokonaan raiteiltani treenin ja ruokavalion suhteen. Sitten olen taas sieltä aallonpohjasta hilautunut takaisin tuohon 1/3 ruokavalioon ja saanut hommasta uudelleen kiinni. Time to get back home ja nyt en kyllä enää anna periksi! Yksittäiset protskupainotteiset päivät ovat ihan okei, sillä meidän kehot eivät laske päivittäisiä makroja toisin kuin meidän päät, mutta pääasiallisesti panostan siihen makrojakoon ja ruokavalioon, jota mun keho selvästi pyytää. Vaikka pää haluaisikin lähteä tähän high protein juttuun mukaan ja "olla niin kuin muutkin" niin fakta on se, että kehoprojektissa on mentävä keho eikä pää edellä.

Ruokaa, tanssia ja pohdintaa

Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä oman versioni tästä reseptistä, mutta tofun sijasta kokeilin tehdä seitania Chocochilin ohjeen mukaan, käytin nuudelin sijasta täysjyväspagettia ja lisäsin mukaan myös paistettuja cashew-pähkinöitä. Täytyy sanoa, että melkein harmittaa, kun tästä tuli niin hyvää, koska spagetti/pasta/jne. eivät ole sitä ihan parasta ruokaa mulle eli hellou huominen hiilaripöhö. ='D

Muuten tämä päivä onkin mennyt tavallaan ei yhtään niin kuin piti, mut mahtavaa on silti ollut! Oon nimittäin kasaillut taas tanssiryhmää, järjestellyt asioita, pähkäillyt koreografioita, suunnitellut koe-esityksiä jne. jne. Mun piti alunperin vain nopeasti katsoa pari juttua, mut sitten toi asia alkoikin elää omaa elämäänsä ja tässä sitä ollaan, edelleen koneella (ollut jo lähes kasista lähtien tunnin kävelyä lukuun ottamatta), mut nyt on kaikki tehtynä! Ja oon tosi iloinen ja tuntuu siltä, et yksi suuri palanen on taas asettunut paikoilleen. 

Salitreeni sitten tosiaan jäi, mutta huomenna täytyy tehdä se! Oon viimeisenä parina iltana ja yönä kokenut vähän outoja fyysisiä oireita ja mietin, että oonkohan kuitenkin haukannut liian ison palan treenaamisen suhteen ja keho reagoi siihen. Esimerkiksi salitreenien jälkeisenä yönä oon herännyt pari kertaa siihen, että mun rintakehään tulee yhtäkkiä tosi kova, yhtäkkinen kipu ja sitten se aaltoilee hetken aikaa ja lähtee pois. Toinen oire on se, että etenkin mun reidet ovat aivan järjettömän täynnä vettä ja jopa välillä vähän kivuliaat, etenkin nilkat ja polvet.

Osa musta on jo vähän luovuttanu ja surullinen, koska haluisin olla sellainen ihminen, joka on tosi aktiivinen ja urheilee lähes päivittäin, mutta aina, kun urheilen kunnolla niin noin viikon jälkeen alkaa tuntua siltä, että mun keho vaan hajoaa tuhansiksi palasiksi etenkin öisin. Enkä kuitenkaan urheile suurimman osan ajasta kuin 45-60 minuuttia kerrallaan paitsi välillä sitten tulee käveltyä vähän pidempään, mutta tuo tapahtuu vaan joitakin kertoja kuussa. Mutta ehkä tää on vaan sitä, et mun kunto ei oo vielä riittävän hyvä eli kunhan vaan jatkan niin kunto kohoaa ja sitten kehokin tottuu!

2022

Hyvää uutta vuotta! =) Uusi vuoteni meni hyvässä seurassa muutaman kamun kanssa ja loppujen lopuksi tulikin tanssittua aamuviiteen, woppaa, mut mitäs pienistä! Kamut tulivat siis luokseni perjantaina, tehtiin namia kermaista uunilohta, parit+yhet+vieläyhet pinkit ginit, pelattiin lautapelejä ja käytiin kattomassa ilotulituksia, kun vuosi vaihtu. Sen jälkeen korkattiin valkkari ja jatkettiin hetken aikaa pelaamista, kunnes tanssijalkaa alko vipattaa ja siirryttiin meidän talon alakertaan/kellarikerrokseen. Hauskaa oli ja lauantai alkoikin sit vain siskonpedistä leffoja katsellessa, kunnes jaksettiin nousta ja käytiin tunnin kävelyllä, jonka aikana saateltiin kaksi kamua koteihinsa. Illalla kahden jäljelle jääneen kamun kanssa katottiin taas leffoja, tehtiin mani&pedi ja kasvohoidot ja korkattiin kuplivaa. Sunnuntaille tehtiin kunnon brunssi ja sit kävin saattelemassa myös nuokin kamut koteihinsa hieman yli tunnin kävelyn lomassa. 

Ihana chilli uusi vuosi siis takana, mut eilinen sitten taas alkoi jotenkin todella oudosti ja jopa ahdistuneessa olotilassa. Jotenki heräsin koko päivään olotilassa "kaikki on aina tätä samaa vanhaa, mä en ikinä muutu ja mikään ei ikinä muutu, mun elämä on ohi". Mun elämässä on joo tällä hetkellä muutama aika isokin asia, jotka häiritsee mua ja potentiaalisesti vaikuttaa mun mielialaan melkein joka päivä, mut se eilinen olo oli jotenkin uskomattoman vahva ja sellainen et ihan kuin elämässäni ei mikään olisi hyvin, vaikka niinhän ei todellakaan ole! Jotenkin koko vuos 2022 tuntui jo eilen pelkältä mustalta, loppumattomalta tunnelilta ja se oli tosi puskista tullut olo.

Tänään noi muutamat asiat ovat joo vaikuttaneet mun mielialaan, mutta aloin myös tekemään sellaista scripting-asiaa eli kirjoitan elämäni eri osa-alueista asioita niin kuin ne olisivat jo osa mun elämää, mutta käytännössä siis asioita, joita haluan tulevaisuudessa elämääni. Olen tehnyt tätä aiemminkin ja uskomatonta kyllä ne kirjaamani asiat oikeasti yksi kerrallaan toteutuivat! Mutta valitettavasti niin kuin usein käy niin myös ton suhteen keskittyminen herpaantui ja osa asioista palautui takaisin aikaan "ennen", osa muutoksista pysyi ja loput eivät ehtineet tulla todeksi. 

Nyt kuitenkin kai epätoivo on niin suurta, että tämä taas houkuttelee ja kieltämättä tämä tuo todella paljon toivoa ja motivaatiota. Etenkin kun pohjalla on eilisen treeni, jonka aikana huomasin, et ei hitto, mun vähän aikaa sitten ostamani 3 kilon painot alkaa osassa liikkeistä olla tehottomia ja sillan kanssa kokeilin tämän hetken isointa painoa minkä saan tehtyä eli 10 kiloa ja sekin luultavasti tulee pian olemaan liian vähän. Viime viikollahan mä pystyin vain 7 kiloon eikä toistojenkaan määrää tarvinnut eilen vähentää?! Kroppa on siis todellakin tekemisen vauhdissa, joten mieliki täytyy saada siihen mukaan et nyt mennään eikä todellakaan enää odotella ja ihmetellä!

Listasin omaan scriptiini asioita seuraavista kategorioista: luonne, keho, terveys, ulkonäkö, tavat, työ, tulevaisuus. En listaa tähän nyt kaikkea, mutta alla on esimerkkejä.

• Luonne: Olen rauhallinen, positiivinen ja nautin hiljaisuudesta. Muiden negatiivisuus, stressaaminen ja epäsuko ihmeitä kohtaan eivät vaikuta omaan energiaani. 
• Terveys: Pysyn tasaisesti omissa ruoissani enkä enää diettaa tai mene mukaan muiden elämäntapoihin tai laihdutuskuureihin. Tiedän, mikä toimii minulle ja pitäydyn siinä. 
• Tavat: Kotini on aina siisti ja iltarutiineihini kuuluu kodin järjestely. Nautin kotitöistä ja pitäydyn siivouksen ja pyykkäyksen osalta viikkorutiinissani. En enää täytä hiljaisuutta YouTube-videoilla, vaan keskityn elämään nykyhetkessä ja iltaisin luen kirjoja videoiden katsomisen sijasta.

Nyt kaiken ylös kirjoitettuani tuntuu siltä, että mulla on jotain mitä tavoitella ja tämä vuosi alkaa näyttää mukavalta projektilta. Lisäksi aina epätoivon iskiessä palautan mieleeni kaikkia niitä hetkiä, kun olen ajatellut ettei asiat ikinä muutu ja sitten aivan puskista onkin tullut se käänteen tekevä töytäisy oikeaan suuntaan. Tämän hetkinen tilannekin on vain pieni "testi" siitä haluanko oikeasti ylös kirjoittamiani muutoksia ja olenko oikeasti valmis muutoksiin. 

Tälläisiä kevyitä fiiliksiä heti vuoden alkuun! ='D Onneksi tänään on tanssi, sillä olen halunnut pitää itseni tikissä myös loman aikana, joten olen pyrkinyt tanssimaan kerran viikossa tanssilomankin aikana. Etenkin venyttely on asia, jota täytyy muistaa harrastaa jokainen päivä, jotta kehittyy. No joo, ehkä tämä riittää tähän tiistaihin! Toivottavasti muut ovat aloittaneet vuoden iloa ja motivaatiota täynnä! =)