Suomalaisuudesta ja amerikkalaisuudesta

Huomenta Losista! Kotiuduttiin äidin kanssa tänne maanantaina ja matka meni muuten ihan ongelmitta, mutta lento lähti Helsingin päästä tunnin myöhässä ja perillä oltiin peräti kaksi tuntia myöhässä. Ymmärrän jatkolentoja kuumottelevat ihmiset, mutta muuten mulla nousee verenpaine aina, kun kuulen ihmisten valittavan lentojen myöhästymisistä. Näin ollen se oli hyvin nopeasti napit korviin ja hei, hei valitus! Itselleni riitti yksi bussimatka nuorempana, kun edessäni istuva mies sai yhtäkkiä sairauskohtauksen ja tämän takia bussi myöhästyi aikataulusta ja bussikuski otti hiljaa vastaan seuraavien matkustajien marmatuksen. Tuon jälkeen olen vain ajatellut, että pääasia on se, että pääsen edes joskus perille ja plussaa on se, jos pääsn perille ilman suuria vahinkoja!

No, joka tapauksessa, perille tosiaan päästiin ja ai että, miten ihanaa oli nukahtaa oikeasti omaan sänkyyn! Alunperin mun piti jäädä Helsinkiin vielä vähän pidemmäksi aikaa, mutta viime torstai oli jonkinlainen kunnon herättelijä. Se päivä toi mieleen paljon asioita, joista olen toki ollut tietoinen jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin arjen keskellä ne vain unohtuvat. Yksi tällainen on ehdottomasti se, että ihan sama minne menenkin, niin samat ongelmat seuraavat perässä, jos en muuta itseäni. Näin ollen Helsinkiin jääminen ei olisi ollut mikään ratkaisu siihen, että olisin pysynyt erossa huonoista asioista. Eikä myöskään Losiin palaaminen ole suora tuomio siihen, että en voisi elää tasapainoista ja terveellistä elämää.

Toinen torstaina esiin noussut asia olikin sitten paljon uudempi. Olen aina ajatellut, että kansallinen identiteettini on olla suomalainen ja sen takia Suomessa käyminen olisi aina suuri kotiin paluu ja Suomeen haluaisi aina jäädä pidemmäksi aikaa kuin pystyy jäämään. You know, se kuuluisa lottovoitto jne. Mutta viime viikolla tajusin, että oikea kansallisidentiteettini on Amerikassa asuva suomalainen. Ja kun minut tiputtaa Suomen kamaralle, niin olen vähän hukassa, koska puolet identiteettiäni on kateissa enkä koe Suomea enää kodikseni, vaan siellä käyminen on lomamatkailuun verrattavissa olevaa. Siellä on ihanaa käydä, mutta parasta on aina palata kotiin!

Amerikassa asuva suomalainen tarkoittaa minulle sitä, että osa minusta tulee aina olemaan Suomessa ja olen todella onnellinen, että olen saanut kasvaa ja etenkin kouluttautua siellä. Aiemmin minusta Jenkeissä oli mukavaa käydä, mutta kotiin oli ihanaa palata, joten haluan myös pitää tämän identiteetin joustava, koska voihan olla, että mummona hommaan oman punaisen tupani ja muutan takaisin "kotiin" eli Suomeen. Mutta tällä hetkellä Suomi ja suomalaisuus ovat ikään kuin se pohja, joka on auttanut minut nykyiseen. Se on mennyttä sellaisessa muodossa, mitä elämäni joskus oli ja miten tunsin, mutta en myöskään koe tarpeelliseksi pyyhkiä noita muistoja ja juuriani kokonaan pois.

Luulen, että olen pitkään taistellut tätä identiteettiä vastaan lähinnä siitä syystä, että harvemmin kukaan haluaa nähdä mitään hyviä puolia Yhdysvalloista. Kaikki esiin nousevat asiat ovat ahneus, raha, sotaisuus, rasismi, ihmisten muu eriarvoisuus, rankat ääripäät kaikessa ja pinnallisuus. Muistan itsekin kesällä 2018, miten vahvasti taistelin aivan kaikkea "amerikkalaista" vastaan, koska näin suomalaisuuden jotenkin automaattisesti täydellisenä vastakohtana kaikkeen siihen, minkä keskellä kesäni vietin. Eikä sitä toki voi kieltää, etteikö täällä mahdollisuuksien suuressa ihmemaassa näkyisi myös suuremmassa mittakaavassa ihmisten ja ihmisluonnon huonot puolet. Kuitenkin tulin huomanneeksi, että jossain määrin koin saavani sellaisia piirteitäni anteeksi, mitkä taas Suomessa minun täytyi peitellä, koska muuten olin pinnallinen snobi tai muuten vaan tyhmä ja "sullekin on kuule verorahoilla maksettu sitä ja tätä". Niin on, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Kunhan vain ihmettelin, miksi näennäisesti ei rahalla kulkevassa kulttuurissa nimenomaan raha tuodaan esiin niin paljon ja se nostaa esiin todella voimakkaita tunteita. I thought you didn't care?

Palatakseni tuohon huonoilla puolilla mässäilyyn. Hyvin usein tuntuu siltä, että ne, jotka eivät asu ja vaikuta täällä, unohtavat sen, että ihan tavallisia ihmisiä täälläkin on. On se aivan sama naapurin Ritva ja Seppo, huolia ja iloja. Halu muuttua ja muuttaa omaa ympäristöään paremmaksi. Kouluttautua ja tehdän työtä, jolla on tarkoitus. Ja toisilla taas ei ole mitään näistä ja silti elämä soljuu eteenpäin. Huomaan heti, ketkä ovat oikeasti paikallisia ja ketkä ovat tulleet muualta tänne ja heillä on edelleen ne ulkopuolelta tulleen henkilön vaaleanpunaiset lasit päässä. Vältän kaukaa niitä, jotka ovat tulleet tänne sillä tavoitteella, että heistäkin tulee social media influencers ja vip partyt, samppanjaa, kalliita autoja ja miljoona-asuntoja. Yeah, good luck, jos sulta puuttuu ihan kunnon suunnitelma ja pää olkapäiden välistä!

Kotiin palattuani ja näitä identiteettiasioita pohtiessani totesin lisäksi, että olen viimeinkin oppinut olemaan rehellisesti etuoikeutetussa asemassa enkä koe, että tuon aseman myöntäminen veisi pois nöyryyden ja vilpittömyyden. Ala-asteella, kun minulle tuli kylään luokkakamuja, he tietenkin palasivat omiin koteihinsa ja kertoivat, miten asuimme ja tämä johti jopa muutaman kerran siihen, että muut vanhemmat sulkivat omat vanhempani kokonaan ulkopuolelle. Tuntematta heitä ollenkaan, kuuntelematta, mitä heillä oli sanottavaa, antamatta tilaisuutta. Ei, he olivat suoraan itseriittoisia snobeja ja samat "aikuiset ja fiksut ihmiset" myös lopettivat esimerkiksi tervehtimästä minua. Olin ala-asteikäinen ja nämä kypsät aikuiset eivät tervehtineet minua enää!

Nykyisin en enää näe tuota taakkana, vaan mahdollisuutena auttaa ja jakaa sitä, mitä minulle on annettu. Minun Yhdysvaltani on täynnä mahdollisuuksia, mutta liian monella ei ole samanlaista tulevaisuuden näkymää ja haluan osaltani tehdä kaikkeni, että tämä muuttuisi. Minun Yhdysvaltani ei ole pelkkää The Real Housewives of Tiesmitä, vaan ihan tavallisia pettymyksiä ruokakaupassa, kun siellä ei olekaan juuri sitä karkkipussia, minkä halusit. Tai ehkä se kaikista helpoiten samaistuttavin: se pettymys, kun posti ei kuljekaan. Tämä tavallisuuden rummuttaminen ei kuitenkaan tee arjestani täällä samanlaista kuin mitä se oli Suomessa ja siihen en välttämättä pysty koskaan löytämään täysin vedenpitävää syytä, miksi täällä arki tuntuu enemmän minulta.

Mutta tiedän, miten voin käyttää omaa taustaani ja resurssejani hyödyksi täällä niin monelle kuin se on mahdollista ja se on se, mitä tavoittelen. Edetä elämässäni ja auttaa muita rehellisesti siltä pohjalta, joka minulle on vain sattumalta syntyessäni annettu. Pahoittelematta, piilottelematta ja myös suuremmassa mittakaavassa kuin pienempänä osasin koskaan edes ajatella.