Kesäkuu 2021 ja läheltä piti, jota en koskaan enää halua unohtaa... Juuri eilen illalla ehdin kaipaamaan takaisin Losiin ja mietin, miten ihanalta tuntuis olla siellä auringon alla hieman yli 20-asteessa tän Suomen loskan ja kylmyyden sijaan. Sain itselleni taas uskoteltua, että siellä kaikki ois niin paljon paremmin. Mut edellinen yö veti kyllä pohjan tältä kaikelta. Losi on pitkään näyttäytyny mulle näennäisenä pakopaikkana, jonne oon paennu ku asiat on täällä Helsingissä lähteneet väärään suuntaan. Sinne on ollu helppoa paeta joko tädin luokse tai sit lopulta vanhempien luokse, kun he muuttivat sinne v. 2019 ja itsekin lopulta majoituin pääasiallisesti Losiin tuon jälkeen. Mutta kauniin pinnan allahan kaikki on aivan jotain muuta ja valitettavasti myös se pimeä puoli on suurempaa rapakon toisella puolella...
Viime yönä unessani palasin siis yhteen hetkeen eli viime vuoden kesäkuun loppuun. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan sitä, miten toden tuntuinen tuo uni oli, mutta olin siinä hieman eri asemassa kuin oikeasti eli näin kaiken erään toisen henkilön perspektiivistä. En avaa tapahtumia yksityiskohtaisesti, mutta herättyäni tärisin ja itkin, sillä uni toi niin elävästi mieleen nuo tapahtumat. Unessa yritin tämän toisen ihmisen perspektiivistä jotenkin pitää minut hengissä ympärillämme tokkuroivien henkilöiden keskellä ja jonkun jalka osui päähäni, kun tuo henkilö yritti keikkuen kävellä ohitse. Taustalla musiikki soi kovaa ja ihmiset huusivat. Päälleni kaatui jonkun juomaa ja ainakin kaksi eri henkilöä oli soittanut hätänumeroon.
En ole koskaan ennen tuota tapahtumaa oikeasti pelännyt kuolevani vaan olen jopa välillä nuorempana toivonut, että kaatuisin tai tippuisin kuolettavasti - niin kamalaa kuin tuo onkin. Mutta tuossa tilanteessa viime kesänä, kun varpaistani ja sormistani alkoi samaan aikaan kadota tunto sekä motoriset kyvyt ja tuo tunnottomuus eteni vauhdilla kohti keskivartaloani niin oikeasti luulin kuolevani tai vähintään halvaantuvani lopullisesti siinä hetkessä. Mietin, miten paljon minulta jäi kokematta ja miten paljon kaduin sitä, että olin ottanut juhlakutsun vastaan. Miten moneen ihmiseen ei olisi pitänyt koskaan tutustua, jolloin en olisi koskaan saanut kutsua. Mietin sitä, miten monta asiaa tekisin toisin. Miten olisin elämäni ja päiväni käyttänyt, jos olisin tiennyt, että se voi oikeasti päättyä näin yhtäkkiä ja nopeasti tai vähintäänkin tehdä minusta liikuntakyvyttömän ja vaikuttaa myös aivojeni toimintaan koko lopun elämäni ajaksi.
Lopulta sen kaiken sekasorron, musiikin, ihmismassan, hätääntyneiden kysymysten ja oman pään sisäisen kaaoksen keskellä mä vaan toistin mielessäni et pliis Jumala, älä anna mun kuolla, oo kiltti, älä anna mun kuolla. Mä teen ihan mitä vaan, jos et anna mun nyt kuolla, mä lupaan, älä anna mun mennä. Mä en juo enää ikinä. En sekoile enää ikinä. Pidän terveydestäni huolta ja elän jokaisen päivän täysillä. Pliis, älä anna mun kuolla.
No, spoiler, tässä ollaan edelleen kaikki raajat ja pää toiminnassa, mutta valitettavasti en oppinut kerralla, vaan sama meinasi toistua syksyllä ja sen takia teinkin äkillisen korjausliikkeen ja palasin Nykistä takaisin Losiin ja jonkun ajan kuluttua sitten siirryin Helsinkiin. Toi uni toi kuitenkin mun mieleen kysymyksen: elänkö mä tällä hetkellä sellaista elämää, et siitä huomaa miten lähellä oon käyny kuolemaa? Ja valitettavasti vastaus taitaa olla, et suurimmaksi osaksi en. Ensinnäkin en oppinut tuosta ensimmäisestä kerrasta näemmä yhtään mitään, kun sama meinasi tapahtua syksyllä ja nyt olen taas vammaillut viime viikon lopun ja tämän viikon alun ruokien ja näin ollen myös terveyteni kanssa.
Ja niin inhottavaa kuin olikin alottaa aamu ton painajaisen saattelemana niin oikeestaan tällä hetkellä oon siitä kiitollinen, sillä en koskaan halua unohtaa tuota kesäkuista aamuyötä, jolloin päädyin puolitajuttomana ja tunnottomana ensiapuun ja olin seuraavat pari päivää sairaalassa seurannassa. Nyt talviauringon paistaessa oon niin pakahduttavan kiitollinen siitä, et oon vielä elossa ja mulla on mahdollisuus vaikka mihin, kunhan vaan itse työnnän itteäni oikeaan suuntaan. Tää päivä on mulle mahdollisuus toimia just niin ku mun olis pitänyt jo heti tuolloin kesäkuun tapahtumien jälkeen. Ja kuka ikinä tätä lukeekin, missä elämäntilanteessa oletkin, niin pyydän: elä tän päivän jokainen hetki niin, että voit hyvillä mielin katsoa sitä sitten joskus toivottavasti kaukaisessa tulevaisuudessa ja miettiä, et well done! Me kaikki halutaan suunnitella vaikka ja mitä, mut you never know. Ja se ettei tiedä on sekä parasta että myös pahinta, joten käytä sun aikasi viisaasti!terv
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti