Monta syytä juhlia - etenkin minua itseäni

Nimi, jota käytän täällä blogissa on toinen nimeni, mutta jos joskus aiemmin luit blogiani niin varmasti tiedät oikean ensimmäisen nimeni. Haluaisin kuitenkin pitää sen nykyään yksityisenä, joten toivon, että en näe ensimmäistä nimeäni täällä! =)

Tasan viikko sitten sain hyväksymiskirjeen siitä ainoasta yliopistosta, johon hain tämän vuoden alussa. Hain vain yhteen paikkaan, koska aivan suoraan sanottuna en ollut aivan varma halusinko edes opiskelemaan high schoolin jälkeen. Mutta tuo yliopisto oli jäänyt mieleeni ja jollain oudolla tavalla olin samanaikaisesti välinpitämätön lopputuloksen kannalta ja toisaalta annoin kaikkeni. Panostin SAT-kokeisiini, aloin aktivoitua perus koulukurssien ulkopuolisessa vapaa-ajan toiminnassa (en osaa selittää tätä, mutta englanniksi "extracurricular activities"), täytin hakemustani aivan järjettömän pitkään, keräsin suosituksia opettajiltani ja harjoittelin haastatteluani. Etenkin kohtaa, jossa kerroin, miksi olen jo niin vanha Jenkki-skaalalla ja olen vasta nyt valmistumassa high schoolista (yleensä täällä valmistutaan 18-vuotiaana). Ja toisaalta, kun hyväksymiskirje tuli, ensimmäinen tunteeni oli ahdistus ja suru.

Jotenkin kaikki terveysongelmani yhdistettynä tuohon oikeasti todella iloiseen asiaan saivat mun elämäni näyttämään todella irvokkaalta. Minua alkoi saman tien ahdistaa se, että ensimmäisen vuoden opiskelijoiden on pakko asua kampuksella eli hello totuttelu siihen, että jakaisin huoneeni jonkun toisen kanssa ja lisäksi asuisin kämpässä, jossa saattaa minun ja huonekaverini lisäksi asua kuusi muutakin tyttöä. Ja koska kampuksella on asuttava niin ruokailu tapahtuu myös kampuksella ja tulen olemaan sen varassa, mitä sieltä saan. Ihan kuin ruokailut eivät muutenkin olisi vaikeita. Niinpä tuo hyväksymiskirje toikin aluksi pintaan todella paljon negatiivisia tunteita, mutta alun paniikin jälkeen se toi pintaan myös halun ottaa elämäni taas kontrolliin ja lupasinkin itselleni, että juuri tämä hetki on se syvin pohja, jossa tulen ikinä koskaan elämäni aikana olemaan. 

Tällä viikolla tuo hyväksyminen on tuntunut todella suurelta toiselta mahdollisuudelta elämään ja nyt olenkin todella innoissani siitä, mitä syksyllä on edessä! En malta odottaa sitä, että pääsen aloittamaan itse opinnot (tulen opiskelemaan viestintää), pääsen osaksi kristillistä yhteisöä, joka on muutakin kuin perus sunnuntain kokous, Malibu (ei varmasti tarvitse perustella sen enempää =D) ja pääsen tapaamaan uusia ihmisiä ja saan ehkä hieman enemmän kosketusta muunkinlaiseen elämään ja kulttuureihin kuin joiden ympäröimänä olen tähän asti elänyt Jenkeissä. Huonekaveriinkin ilmeisesti voi vaikuttaa, joten varmasti löydän tytön, jonka kanssa meillä on paljon yhteistä. Lisäksi haluan heti syksyllä kokeilla pääsisinkö cheerleading-joukkueeseen, koska #vainjenkkijutut ja pakkohan sitä on kokeilla!

 

Tänään heräsin energisenä jo viideltä päässä soiden JVG:n Frisbee ja olen ollut koko päivän todella rentoutunut ja täynnä positiivista energiaa. Kävin aamukävelyllä Malibussa ja fiilistelin tulevaa syksyä. Tunsin suurta kiitollisuutta, että tällä viikolla kehoni on jo alkanut tuntua terveemmältä ja vahvemmalta. Kiitollisuutta siitä, että olin nukkunut syvää unta edellisenä yönä ja saanut vihdoinkin levättyä kunnolla. Kiitollisuutta siitä, että en antanut periksi high schoolini suhteen, vaikka en edes muista kuinka monta kertaa olen ajatellut keskeytystä. Kiitollisuutta siitä, miten kaukana olen siitä minusta, joka olin, kun aloitin lukioni Suomessa neljä vuotta sitten. Joskus on hyvä unohtaa menneet ja katsoa vain eteenpäin, jotta et jää liikaa jumittamaan negatiivisiin asioihin ja kokemuksiin, vaan annat itsellesi armoa. Mutta tällaisina hetkinä on niin helpottavaa katsoa olkansa yli entiseen minään ja todeta, että hitto vie, olen päässyt pitkälle!

En kuitenkaan voi vielä huokaista ihan kokonaan helpotuksesta, sillä minun on pidettävä arvosanani suurin piirtein samoina kuin ne olivat hakuaikana, sillä muuten yliopistopaikkani voidaan vielä perua. Yleensä vaatii kuitenkin aikamoisen pudotuksen, että paikka peruttaisiin, sillä valintani on tehty koulumenestyksen, harrastustoiminnan, SAT-kokeiden, suositusten ja haastattelun perusteella. Toisaalta olen tällä hetkellä niin täynnä uudenlaista itseluottamusta, että tuo ei oikeastaan tunnu mitenkään stressaavalta. Tiedän, että minusta on tähän!

Niinpä voisinkin listata alla olevan videon teeman mukaisesti, mitä haluan juuri nyt juhlia itsessäni. Haluan juhlia periksiantamattomuuttani, sitä, miten olen antanut itselleni anteeksi "entisen elämän" töppäilyt, positiivisuuttani ja haluani mennä eteenpäin virheistä jatkuvasti oppien. Haluan juhlia tätä uudenlaista heräämistä ja sitä, että olen nopeasti hypännyt täysillä tehoilla elämäntapamuutoksiin oman terveyteni vuoksi. Haluan juhlia empatiakykyäni ja sitä, miten olen pystynyt omalla toiminnallani tuomaan iloa ja helpotusta muiden elämään. Haluan juhlia sitä, miten luontaista muiden auttaminen minulle on ja sitä, että minulla on mahdollisuus olla apuna ja tukena. Haluan juhlia sitä, että minulla on tulevaisuus ja sitä, että saan joka päivä kävellä koko maailmankaikkeuden suurimman voiman juuri minulle luomaa polkua pitkin. 

Mitä sinä haluaisit juhlia itsessäsi juuri nyt?

Tottunut pimeään

Kello on vasta hieman yli yhdeksän aamulla, mutta yllä oleva laulu on soinut päässäni koko ajan. Viikonloppu oli täynnä ihanaa yhdessäoloa, veneilyä, tennistä, tanssia, naurua, hyvää ruokaa ja ei mitään murheita. Ja vaikka tällä hetkellä kaikki tuntuu taas raskaalta, kiire painaa, verikokeita siellä ja täällä, varaa aika tuonne, tee nämä koulujutut, organisoi tämä ryhmä, muista kalenterikutsut, viestejä tulee harrastusryhmistä, koulutyöryhmistä, ystäviltäsukulaisiltapäähajoaa, niin silti minussa on outoa rauhallisuutta. Olen väsynyt enkä ole nukkunut kunnolla enää moneen viikkoon, mutta tiedän, että tämän hetken vaiheen jälkeen tulee jotain niin paljon parempaa ja yksin se helpotus, mitä tulen kohta tuntemaan, on kaiken tämän väsymyksen arvoista!

On helppoa jäädä tämän hetken huonoihin puoliin. Väsymys, vasta tiistai, huono terveys, jota ei edes tunnu ehtivän tällä hetkellä kunnolla huoltamaan, kiire... Mutta kun pysähdyn ja mietin kunnolla elämääni, niin minulla on paljon enemmän syitä olla onnellinen kuin surullinen. Eivätkä nuo onnen syyt poista tuntemaani väsymystä tai lyhennä tehtävälistojani, mutta ne auttavat kantamaan tämän vaikean ja sekasortoisen vaiheen läpi. Olkoon se jollekin toksista positiivisuutta, mutta itse olen kiitollinen joka ikisestä vaikeasta hetkestä ja kaikesta siitä pelosta, ahdistuksesta ja surusta, jonka läpi olen ryöminyt viimeisten kolmen vuoden aikana.

Sillä nytkin kaiken ympärilläni tapahtuvan keskellä, suuressa univajeessakin minussa on jotain rauhallista ja onnellista. Sellainen ikuinen liekki, jota ei saa pois, vaikka olosuhteet ympärilläni olisivat kaikkea muuta kuin rauhaa ja iloa. Tiedän, että pärjään. Ja tähdet loistaa kirkaammin, kun on tottunut pimeään...

Kohta parikymppinen ihmisraunio

Olen kyllästynyt tähän. Siihen, miten huono ja ailahteleva terveydentilani on, sillä viime viikollakin jouduin käymään taas päivystyksen kautta äkillisten vatsakipujen takia. Tämän viikon tiistaina lääkärini kävi läpi verikokeitteni tuloksia ja totesi, että ei ole hetkeen nähnyt näin nuorta ja normaalipainossa olevaa henkilöä, jonka terveys on verikokeidenkin perusteella niin huono kuin minun on. Magnesium-tasoni ovat kamalat, kokonaiskolesteroli huitelee yli seitsemässä, verenpaine on koholla, raudan imeytyminen on heikentynyt, makuuasennossa jaloissani on verenkiertohäiriöitä, jotka aiheuttavat inhottavaa lämmön tunnetta etenkin pohkeisiin, estrogeeneistä estradioli on liian alhainen ja sanomattakin selvää, että kaiken tämän keskellä kuukautiseni ovat sekaisin kuin seinäkello.

Täytän ensi kuussa 20 vuotta, olen täysin normaalipainoinen, liikun useita kertoja viikossa ja silti olen rikkoutumassa tuhansiksi palasiksi. 

Koko elämäni ajan minulle on toitotettu vain sitä, että sinähän olet normaalipainoinen ja syöt perus terveellisesti, ei sinulla ole hätää! Ja minä olen yrittänyt sanoa, että ei terveyttä aina näe ulospäin eikä se näy millään painoindeksillä, mutta ei kukaan ole uskonut. En olisi halunnut todistaa väittämiäni oikeaksi tällä tavalla, mutta niin siinä vain on käynyt. 

Joten... Minun on oikeasti otettava elämäni käsiini, sillä vielä ei ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä lääkärini on suosittelemassa minulle useita eri lääkkeitä, koska ongelmani vaikuttavat sellaisilta, että niitä ei voi parantaa kunnon ruokavaliolla ja liikunnalla. Mutta minä en usko tuohon, sillä tiedän, että en ole oikeasti syönyt terveellisesti useaan vuoteen tai ainakaan tarpeeksi pitkään putkeen, jotta se olisi ehtinyt vaikuttaa minuun positiivisesti. Kävinkin tänään tapaamassa ravitsemusterapeuttia, jonka kanssa koostimme minulle vegaanin version Välimeren ruokavaliosta ja alan noudattaa sitä näin aluksi. 

Lisäksi aloitan treenit vanhan tutun ja rakkaan PT:ni kanssa ja tavoitteena on kunnon kohottaminen eli äärirajoille vieviä hikitreenejä on tiedossa! Jatkan myös tanssituntejani, sillä olen valitettavasti jäänyt jälkeen omissa tavoitteissani, mutta uskon, että pääsen taas takaisin vauhtiin muutaman ylimääräisen yksityistunnin avulla. Tämä kaikki kuulostaa ehkä hieman liialta, mutta täytyy huomata, että olen kaikesta huolimatta kuitenkin onnistunut pitämään itseni liikkeellä kaikkien terveysongelmien ja muiden huolienkin keskellä eli en aloita nollasta. Lisäksi treenit ja ruokavalio on jo lähtökohtaisestikin tehty sellaisiksi, että pystyn pienin muutoksin tekemään niistä oikeasti elämäntavan eikä tämä ole vain joku pika ratkaisu. 

Kirjoitan kuulumisistani ja tarkoista terveyteen liittyvistä suunnitelmistani paremmin huomenna, mutta halusin vain tulla päivittelemään tänne nopeasti kuulumisiani! Osittain minua hävettää tämä alhoni, kun tuntuu, ettei minulla pitäisi olla mitään syytä olla tässä tilassa. Olen nuori, tavallaan perus terve eli ei ole mitään erityisiä sukurasitteita ja olen normaalipainoinen. Mutta toivon, että voin omalla matkallani tuoda huomion siihen, että terveysongelmat eivät katso ikää eikä sinun tarvitse olla aivan totaalisessa rappiossa, jotta kehosi alkaa oireilemaan radikaalisti.

Takaisin jaloilleen

Aluksi kiire - koulu ja kisoihin valmistautuminen - vei mennessään ja sitten oma maailmani pysähtyi viime viikon torstaina. Huoli on ollut niin suurta etten edes sanotuksi saa. Kaikki ihmisen tunneskaalat on tullut kahlattua läpi suuresta raivosta pakokauhuun ja "this ain't over yet" fiiliksistä sikiöasennossa lohduttomasti itkemiseen. Oman elämän rajallisuus ja prioriteetit ovat menneet kerralla uusiksi ja sanomattakin selvää, että jätin välistä viime viikon ensimmäisiin kauneuskilpailuihin osallistumisen. Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on turhautuminen siihen, että en koe voivani auttaa tarpeeksi.

Yritän kuitenkin pitää blogini edelleen pääasiassa terveyspainotteisena, sillä millään muilla elämäni osa-alueilla en tällä hetkellä voi olla vapaana tuosta tämän hetkisestä tilanteesta. Olkoon tämä siis se ainoa sodasta vapaa alue mun elämässäni! 

Viime aikoina olen treenirintamalla keskittynyt pääasiassa pitkiin kävelylenkkeihin salitreenaamisen sijasta ja se on itse asiassa tuonut paljon helpotusta fyysiseen oloon. Turha vesipaino on lähtenyt pois, keho on pienentynyt ja kiinteytynyt ja muutenkin tuntuu jotenkin siltä, että keho ei enää ole missään fight or flight modessa, vaan on rentoutunut. Ehkä siis salitreenaaminen kaikesta mahtavuudestaan huolimatta kuitenkin piti etenkin mieltä sellaisessa verta, hikeä ja kyyneleitä-tilassa ja tämänkin takia keho tuntui olleen todella jumissa ja ähkyssä. 

Kävelylenkkien aikana huomaan nimittäin rentoutuvani aivan toisella tavalla kuin sillon, kun pumppaan salilla ja keskityn vain laskemaan toistoja. Välillä tuollaisellekin on toki tarvetta, mutta ehkä nyt on ollut oikea aika käyttää liikuntaa kehonmuokkaamisen sijasta pääasiassa rentoutumiseen ja ajatusten järjestelyyn.

Ruokailujen osalta olen pyrkinyt syömään terveellisesti, mutta huomasin etenkin viime viikon alussa, että ihoni kupli aivan hulluna. Yleensä tämä kertoo kohdallani suolisto-ongelmista ja olenkin nyt siirtynyt syömään enemmän hedelmiä sekä ei-kokattuja vihanneksia ja tämä on puhdistanut ihoani selvästi. Siispä enemmän oikeasti freshiä ruokaa ja vähemmän puolivalmisteita!

Tällä hetkellä on jotenkin hieman outo olo kaiken kaikkiaan. Yritän löytää omaa tapaani olla tässä uudessa tilanteessa ja saada tasapainoa hetkessä elämisen ja tulevaisuuden suunnitelmien välillä. Voikin olla, että hetken aikaa tekstini täällä ovat hieman poukkoilevia, mutta toivon, että se ei häiritse liikaa! Oli polkuni mikä tahansa niin tavoite on edelleen paras mahdollinen henkinen ja fyysinen tila ja yksi konkreettinen tavoite on ensi viikolla lisätä kävelyiden lisäksi 3 kertaa viikossa myös n. 15 minuutin HIIT-treenejä. Salitreenien osalta katson, milloin se alkaa taas tuntua oikealta urheilumuodolta. 

Osittain ehkä harmittaa hyvin alkaneen kehitykseni tyssääminen, mutta toisaalta on niin helpottavaa mahtua vihdoinkin vaatteisiini, joten en halua murehtia tuota liikaa! Sillä niin surullista kuin se onkin niin en edes muista, milloin olisin viimeeksi mahtunut niin hyvin muutamaan lempivaatteeseeni kuin nyt. Ehkä joskus syys-lokakuussa? Aihetta juhlaan siis on ja koen pääasiaksi sen, että en ole lopettanut liikkumista vaan olen pitänyt itseni aktiivisena sekä myös ollut sortumatta minkäänlaiseen syömishäiriö-käyttäytymiseen! 

Tässä nyt hieman ajatuksia parin viikon postaustauolta! Toivon, että huomenna pystyisin ottamaan edistysmiskuvat vaikka hieman pelkäänkin sitä, että kehitys onkin vain omassa päässäni. Mutta nähtäväksi jää, miten käy. =)