Kello on vasta hieman yli yhdeksän aamulla, mutta yllä oleva laulu on soinut päässäni koko ajan. Viikonloppu oli täynnä ihanaa yhdessäoloa, veneilyä, tennistä, tanssia, naurua, hyvää ruokaa ja ei mitään murheita. Ja vaikka tällä hetkellä kaikki tuntuu taas raskaalta, kiire painaa, verikokeita siellä ja täällä, varaa aika tuonne, tee nämä koulujutut, organisoi tämä ryhmä, muista kalenterikutsut, viestejä tulee harrastusryhmistä, koulutyöryhmistä, ystäviltäsukulaisiltapäähajoaa, niin silti minussa on outoa rauhallisuutta. Olen väsynyt enkä ole nukkunut kunnolla enää moneen viikkoon, mutta tiedän, että tämän hetken vaiheen jälkeen tulee jotain niin paljon parempaa ja yksin se helpotus, mitä tulen kohta tuntemaan, on kaiken tämän väsymyksen arvoista!
On helppoa jäädä tämän hetken huonoihin puoliin. Väsymys, vasta tiistai, huono terveys, jota ei edes tunnu ehtivän tällä hetkellä kunnolla huoltamaan, kiire... Mutta kun pysähdyn ja mietin kunnolla elämääni, niin minulla on paljon enemmän syitä olla onnellinen kuin surullinen. Eivätkä nuo onnen syyt poista tuntemaani väsymystä tai lyhennä tehtävälistojani, mutta ne auttavat kantamaan tämän vaikean ja sekasortoisen vaiheen läpi. Olkoon se jollekin toksista positiivisuutta, mutta itse olen kiitollinen joka ikisestä vaikeasta hetkestä ja kaikesta siitä pelosta, ahdistuksesta ja surusta, jonka läpi olen ryöminyt viimeisten kolmen vuoden aikana.
Sillä nytkin kaiken ympärilläni tapahtuvan keskellä, suuressa univajeessakin minussa on jotain rauhallista ja onnellista. Sellainen ikuinen liekki, jota ei saa pois, vaikka olosuhteet ympärilläni olisivat kaikkea muuta kuin rauhaa ja iloa. Tiedän, että pärjään. Ja tähdet loistaa kirkaammin, kun on tottunut pimeään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti