Joulunajan kuulumisia

Ääh, mun piti mun pitää postaustahti ihan normaalina vaikka mun perhe onkin Nykissä kanssani, mutta, mutta... ='D Taidan päivittää suoraan viime viikon ja tän viikon liikunnat eli tästä tulee vain yleinen kuulumispostaus. Tosiaan tuntuu, että viimeiset kaksi viikkoa on menneet ohi vain muutamassa päivässä ja tällä hetkellä en edes odota vuoden loppumista, koska näinä viimeisinä viikkoina on tapahtunut niin paljon kaikkea ihanaa, että tuntuu jo siltä kuin eläisi seuraavaa "uutta, puhdasta vuotta". 

Chloen haasteen jälkeen oon kokenut sellaista tyytyväisyyttä oman kropan kehitystä kohtaan, että tätä on kyllä ollut ikävä! Vielä on aivan järkyttävä määrä töitä tehtävänä, for sure, mutta oli tosi tärkeää, et näin miten paljon mun elämä ja kroppa voi muuttua vain kahdessa viikossakin. Eli mihin kaikkeen pystynkin, kun vain sitoudun pitkäksi aikaa antamaan kaikkeni!

Tällä viikolla on tullut liikuttua mukavasti, mutta ei ihan as planned. En kuitenkaan panikoidu eli tänään on tiedossa sekä pieni HIIT että salitreenit ja huomenna luultavasti otan jonkun Chloen treeniputken vähän samaan tyyliin kuin mitä tuossa kahden viikon haasteessa oli. Eli alkuun perus HIIT, sitten vatsa, peppu ja toiset vatsat. Alku on etenkin salitreeneissä aina vähän sitä sun tätä, kun etsii painoja ja rakentelee treeniohjelmaa, mutta ensi viikolla pitäisi treenien kulkea jo ihan normaalisti. =) Vähän on tullut syötyä ylimääräistä, kuten tuo yllä oleva BBQ pizza, mutta muuten oon kyllä pitänyt ruokarytmin ja syödyt ruuat kuosissa.

Joka tapauksessa joulu oli aivan ihana ja tosi casual, mikä on se mun lempi tyylinen joulu! Ahdistaa kaikki hössötys ja se, että joulu = samojen tapojen suorittaminen. Itselleni joulun palautuminen tarkoittaa sitä, että saa mennä sen mukaan, mikä tuntuu sopivalta eikä niin, että täytyy syödä samat ruuat, katsoa samat ohjelmat telkusta ja viettää joulu aina samojen ihmisten kanssa, jos ei siltä tunnu.

 

Toisin sanoen tämän vuoden joulu alkoi niin, että kaikki meistä tekivät mitä huvitti: itse heräsin aikaisin ja urheilin isäni kanssa, Mr. P tutustui Nykiin ystäviensä kanssa ja äitini teki muutaman tunnin töitä, kävi pikaisella kävelyllä ja uppoutui sitten kirjan pariin. Lounaalla kokeiltiin tehdä itse lehtitaikinaa ja niistä joulutorttuja ja oh my gosh, se toimi! =D Luumuhillo me ollaan aina tehty itse (se on oikeasti maailman helpoin asia tehdä itse), mutta tuo taikina vähän jännitti. 

Kannatti kuitenkin kokeilla ja lopputulos oli todella nami! Lounaan jälkeen jatkettiin niin kuin siihenkin asti eli tehtiin, mitä huvitti ja "joulujutut" tulivat vasta päivällisellä eli käytiin syömässä ravintolassa ja sen jälkeen tultiin takaisin home baseen ja jaettiin ne vähäiset lahjat, joita meillä oli toisillemme. Oltiin jo etukäteen sovittu, että ei osteta mitään suurta määrää lahjoja, mutta sain silti enemmän kuin olin toivonut! Paras lahja oli ehdottomasti se, että mun vanhemmat olivat saaneet jostain käsiinsä peräti kolme paria mun kovakärkisiä!!

Grishko on siis venäläinen balettitossujen ja -vaatteiden valmistaja, joka on tällä hetkellä vielä olemassa, mutta he eivät ainakaan tällä hetkellä pysty tekemään uusia kenkiä. Ja tästä johtuen koko maailma on jo jonkun aikaa tapellut jäljellä olevista kovakärkisistä, sillä etenkin heidän 2007-kenkä sopii todella monen eri tanssijan jalkaan. Itse en ole enää yli puoleen vuoteen löytänyt omia tossujani edes eBaystä eli tämä kertokoon siitä, miten loppu nämä ovat aikuisten koossa. 

Olen tuskastellut tätä, koska pelkään, että en löydä muilta valmistajilta vastaavia tossuja ja tällä hetkellä näyttäisi siltä, että vain yhden brändin muutamat tossut ovat kokeilun arvoisia mun jalkatyypilleni. Eli jos nuo eivät toimi niiiiin... Täytyy aloittaa kovakärkisseilailu, joka on valitettavasti monelle ihan tuttua, mutta jolta olen itse tähän asti välttynyt. No joka tapauksessa, eipä tarvitse hetkeen onneksi tätä murehtia! =D 

Vaikka Nykissä on ollut aivan ihanaa niin olisin kyllä jo valmis palaamaan takaisin Kaliforniaan. Once a Cali girl always a Cali girl! Mutta vielä vajaa viikko, niin sitten pääsen kotiin. 🤍 Sitä ennen vielä luvassa treenejä, parin tuottajan kanssa palaveeraamista ja rentoutumista ennen kuin yliopisto taas alkaa!

Chloe Tingin 2 viikon haaste done!

Nyt se on tehty ja ei vitsi mikä fiilis! Näihin kahteen viikkoon on sisältynyt tosi paljon yllättäviäkin itsensä voittamishetkiä, paljon fyysistä kehitystä ja olen saanut paljon motivaatiota tulevia treenejä varten!

Myönnän, et yhden viikon jälkeen alkoi jo vähän kyllästyttää se, että joka päivä kuunteli samat biisit ja teki samat liikkeet, mutta itse treenaaminen oli ihan mahtavaa! =) Oli upeaa huomata miten nopeasti kehityin ja jo ensimmäisellä viikolla huomasin, että treenit eivät enää nostaneet pulsseja taivaisiin ja/tai pulssi alkoi tasaantua nopeammin.

Näiden kahden viikon aikana aineenvaihdunta on selvästi parantunut, olo on vahvempi ja kehossa on mukavan näköistä muutosta esim. käsissä, reisissä ja vähän vatsassakin, vaikka mitään kunnon äbsejä mulla tietenkään ei vielä ole. Mutta kyllä ne sieltä tulee! ;)

Oon tyytyväinen siihen, että päätin kokeilla tuota haastetta etenkin, koska oli mahtavaa huomata miten aiempaa liikunnallisempi elämäntapa on helpottanut myös tuon haasteen tekemistä. Tasapainoa ei tarvinnut hakea ollenkaan, koska baletin myötä se on harjaantunut hyväksi, joten pystyin oikeasti keksittymään itse treeniin. Lisäksi oli helppompaa kuin aiemmin puristaa itsestään vielä ne parit vikat liikkeet toisin kuin aiemmin, jolloin saatoin vähän niin kuin jättää loput toistot tekemättä, koska "enhän mä enää ehdi". Tällä kertaa oli no excuses ja aina ehti vielä ainakin yhden toiston!

Näillä siis kohti joulua! Tänään olisi vielä tarkoitus käydä kävelyllä ja huomenna sitten lenkille Central Parkiin, hyvää ruokaa, vähän viiniä, jazzia ja hyvää seuraa. Ihanaa joulua kaikille! Tehkää rohkeasti teidän joulusta niin paljon teidän oman näköinen kuin vain mahdollista! 🤍 You only got this one life!

Kokemukseni katkaisuhoidosta (tw!)

On hassua, miten muistot tulevat takaisin, mutta niistä on kulunut jo niin pitkä aika, että ne eivät tunnu enää sinun omalta tarinaltasi vaan jonkun toisen. Siltä minusta on tuntunut täällä Nykissä, koska vaikka minulle on tullut paljon muistoja takaisin, ne eivät ole aiheuttaneet minkäänlaisia tunteita. On vain tuntunut siltä, että olen katsonut elokuvaa.

Olen aiemmin useasti kertonut siitä, että minulla on ennen blogin aloittamista mennyt hieman lujaa ja kaikki se, mistä kerron nyt, tapahtui niiden tapahtumien jälkeen, joista kirjoitin viime vuonna tekstissä Kuolemaa sivuten. Mutta taustoitan kaikkea vielä hieman lisää. Trigger warning: tekstissä käyn läpi sellaisia teemoja kuten alkoholi, huumeet, yliannostus yms. eli jos nämä ovat sinulle liikaa niin ethän lue tätä tekstiä!

Isoin käännös oli siis tosiaan vuonna 2021, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta, kun meni tosi lujaa. Aloin mennä aivan väärään suuntaan jo 2018 kesällä, kun menin koko kesäksi Losiin serkkujeni luokse ja minulle tietenkin hankittiin feikki ID, koska... No, se on vain niin helppoa ja "kaikilla alaikäisillä on, duh"! Aloin siis käydä K-21 klubeilla 16-vuotiaana ja sitähän sitten tietää, mitä nuorelle tytölle käy aikuisten maailmassa... 

Palasin takaisin Helsinkiin elokuussa ja tuntui siltä, että olin niiiiin paljon edellä kaikkia muita. Esimerkiksi surullista kyllä oman ikäiseni suloiset minuun ihastuneet punastelevat pojat eivät kiinnostaneetkaan enää minua ollenkaan vaan halusin jotain vaarallisempaa ja kielletympää. En kuitenkaan jatkanut bilettämistä aivan hirveästi vaan yritin keskittyä promo- ja mallinhommiin. Kuitenkin hiljalleen ajauduin bileporukoihin ja juominen tuli taas mukaan kuvioihin bulimian ja muun hauskan lisäksi.

Kun meininki kärjistyi Suomessa, menin takaisin vanhempien/sukulaisten luokse Losiin ja kun tilanne kärjistyi siellä, palasin takaisin Suomeen sukulaisten luokse. Vuoden 2018 lopulla ikävä vei minut takaisin Losiin ja tammikuussa 2019 lähdin Miamiin. Irtiotto, jonka oli muka tarkoitus taas katkaista kierteeni, mutta Miami... Really?! Ehkä huonoin paikka tuollaiseen! Miami osoitti, että kaikki se, mitä olin sekoillut aiemmin, oli todella, todella pientä ja tuolla mukaan sitten tulivatkin alkoholin rinnalle myös huumeet ja jouduinpa myös tekemään abortin...

 

Loppujen lopuksi isäni tuli kirjaimellisesti repimään minut takaisin Losiin ja niinpä 17-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran katkaisuun. Se kesti vain muutamia viikkoja, koska sain uskoteltua, että tilanne ei oikeasti olisi ollut ihan niin paha kuin mitä se oli. Halusin bilettää, olla villi ja en oikeasti ollut valmis lopettamaan. Kuitenkin sain jotenkin pidettyä itseni kasassa vanhempien edessä, mutta vuonna 2020 olin taas Suomessa ja tilanne alkoi karata pois käsistä... 

Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että heti, kun lukion tunnit loppuivat, niin mun kaveri oli koulun porteilla vastassa "limupullon" kanssa. Pepsi Max pullossa oli 1/4 vodkaa ja 3/4 pepsiä ja ennen kuin me edes oltiin kävelty mun kotiin 15 minuutin päähän koulusta, olin jo humalassa. Vanhemmat, komeat miehet kustansi meidän biletyksen ja mä olin aivan totaalisen out of control. Kuitenkin jostain syystä Suomessa huumeet eivät olleet osa elämääni. Ehkä sen takia, että en vain tiennyt, mistä etsiä niitä ja olin Suomessa loppujen lopuksi kuitenkin aika erilaisissa piireissä kuin Losissa ja Miamissa.

Joka tapauksessa paluu Losiin tapahtui taas, big surprise. However, siellä kaikki tunsivat mut ja suurin piirtein saman tien, kun koneeni laskeutui LAX:iin aloin saada viestejä ja soittoja siitä, että heyyyyy, meidän täytyy nähä nyt, kun oot taas maisemissa. Ja mähän olin aivan liekeissä! Mun oli helppoa palata heti takaisin niihin samoihin uomiin, joiden takia mun vanhemmat olivat olleet aivan kauhuissaan, surullisia ja ahdistuneita, koska he eivät tienneet mitä tehdä mun kanssa.

Sitten 2021 kesällä tapahtui tosiaan se ensimmäinen yliannostus, joka vei mut päivystykseen ja syksyllä 2021 tulin Nykiin, missä mun oli tarkoitus saada uusi alku ja hoitaa lukio loppuun. Halusin lukioon, jossa voisin opiskella enemmän taideaineita ja mun vanhempani antoivat mulle vielä yhden tilaisuuden. Ja miten mä käytin sen...? Toisella huumeiden yliannostuksella. Ajauduin todella nopeasti aivan vääriin piireihin enkä ehtinyt olla Nykissä kuin pari kuukautta, kun mut jo kiidätettiin taas päivystykseen. 

Ihan suoraan sanottuna en muista paljoakaan noista ajoista ja siitä, miten kaikki tapahtui, mutta vanhempani tulivat hakemaan minut Nykistä Losiin, olin siellä päivän ja sen jälkeen lensin vanhempieni kanssa Arizonaan katkaisuun. Olin fyysisesti todella uupunut, mutta pääni sisällä olin aivan paniikissa. Ahdisti se, että yhtäkkiä tulevaisuuteni tuntui niin erilaiselta ja nyt ymmärrän toki, että hyvällä tavalla. Mutta tuolloin tuntui siltä, että yhtäkkiä kaikelta meni pohja, koska tiesin, että this would be it. Tämä olisi se mun ainoa tilaisuus enkä voisi enää palata tuohon entiseen elämään. Ja niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin niin se pelotti minua.

 

Muistan, kun astuin jalat täristen ulos autosta. Aurinko paistoi ja se kaikki oli niin ahdistavaa: se, miten kaunis sää oli ja miten upealta tuo katkaisuhoidon lähialue näytti, mutta miten aivan kamalalta minusta tuntui. Mua hävetti, ahdisti, pelotti ja tuossa hetkessä mulla oli sellainen olo, että en tule ikinä pääsemään tästä yli. Että tuo oli mua niin paljon isompi juttu eikä mulla ollut enää mitään, mihin palata katkaisun jälkeen. Ei ystäviä (koska jouduin katkaisemaan heihin välit), ei harrastuksia (koska biletys oli se mun harrastus), ei fyysistä tai henkistä terveyttä, ei sisäistä rauhaa, ei itseluottamusta enkä edes luottanut siihen, että omat vanhempani enää välittivät musta, koska olin musta lammas. 

Oon kuullut, että vaikka moni muistaa jokaisen askeleen, kun käveli sisään katkaisuhoitoon niin he ei muista itse sisäänkirjautumista. Hear, hear, mäkään en muista siitä yhtään mitään! Mutta sen jälkeen vein matkalaukkuni huoneeseen, jossa oli kaksi muutakin asukkia, mutta tapasin heidät vasta myöhemmin. Kun olin vienyt laukkuni huoneeseen, minulle näytettiin paikat ja kerrottiin säännöt ja sen jälkeen tapasin heti hoitajan ja lääkärin, joiden kanssa kävimme läpi tulevaa vieroitustani.

En osannu reagoida mihinkään. En yrittänyt taistella vastaan, en ollut iloinen tai helpottunut. Musta ei oikein tuntunut miltään, koska kaikki oli niin poikkeuksellista ja outoa. Alun paniikkikin oli kadonnut, kun olin kirjaimellisesti päässyt sen ensimmäisen kynnyksen yli. Henkilökunnan tapaamisen jälkeen oli ensimmäinen ryhmä ja siitä se sitten lähti. Joka aamu meillä oli herätys viimeistään puoli seitsemältä ja viimeistään seitsemältä tulimme kaikki yhteiseen tilaan käymään läpi ajatuksia ja toiveita sille päivälle. Kirjoitimme päiväkirjoihimme mikä meidän tavoite oli tuolle päivälle ja ensimmäisenä viikkona mun pää löi aina ihan tyhjää noina hetkinä.

Niin kuin what do you mean?! Mä oon täällä katkaisussa, enhän mä edes voi tehdä mitään! Olin turhautunut noina aamuina, koska koin, että en pystynyt tekemään mitään ja olin kiukkuinen ja ärtynyt. Mun kämppikseni yrittivät lohduttaa mua ja sanoivat, että nuo aamuhetket helpottuu kyllä, kunhan asetun kunnolla taloksi ja sitten mä tulen olemaan tosi innoissani aina, kun pääsen kirjoittamaan mun toiveistani ja tavoitteistani. 

Ja niinhän siinä ensimmäisen viikon jälkeen kävikin: aloin odottaa aamuja, koska minulla oli jo niin paljon ideoita, mitä halusin käydä läpi ja kokea. Osa tavoitteista liittyi niihin ryhmiin, joissa kävin, osa liittyi kahdenkeskeisiin terapiasessioihin ja osa liittyi siihen, mitä teimme vapaa-ajalla. Itse aloin treenata tuolla parin muun tosi sporttisen tyypin kanssa ja innostuin taas treenaamisesta. Huomasin, miten ihanaa oli, kun oli ensiksi treenannut ja sitten guess what: saat saman päivän aikana mennä ajoissa ja selvänä nukkumaan ja herätä seuraavana päivänä ihan yhtä selvänä ja oikeasti levänneenä! 

 

Silloin tajusin, että olin aiemmin oikeastaan treenannut lähinnä sen takia, että jaksoin tanssia ja bilettää. Yeah I know, sounds crazy, mutta niin se oli! Se oli mun ylpeys, että mä jaksoin krebata aamuun asti eikä jaloissa edes tuntunut miltään. Mutta katkaisussa huomasin, miten paljon upeammalta treenaaminen tuntui, kun sitä ei sotkenut alkoholilla ja huumeilla ja niinpä vaikka olin toki treenaillut aiemminkin niin tuo toi minulle sen isoimman kipinän treenaamiseen, mikä on kestänyt tähän päivään asti.

Joka tapauksessa, ryhmäterapia oli itselleni aika kaksipiippuinen juttu: toisaalta tuntui kivalta nähdä heti muiden reaktiot asioille, joita kerroit ja pohdiskelit, mutta toisaalta huomasin usein, että mietin liikaa sosiaalisia juttuja (mun omaa asentoa, ilmeitä, äänen painoja jne), jolloin en antanut itsestäni kaikkea. Lisäksi todella pitkään yritin olla itkemättä muiden edessä ja siksi en myöskään uskaltanut avata ihan kaikkea minusta. Taisin itkeä ensimmäisen kerran vasta oltuani tuolla kolme viikkoa ja se oli pelottavaa, vaikka tuo tapahtuikin mun henkilökohtaisessa omassa terapiaistunnossa.

Pelkäsin itkeä, koska en tiennyt, mitä kaikkea tulisi esiin. Muistin asiat omasta mielestäni niin kuin ne oli, mutta kun sekoilee tarpeeksi niin fakta on se, että omat muistot eivät ole niitä kaikista luotettavimpia, joten pelkäsin sitä kaikkea, miltä mieleni yritti suojella minua painamalla muistoja unholaan. Ja kyllähän sieltä aika paljon tulikin ulos, kun muuri murtui. Osa asioista on sellaisia, että nytkin tätä kirjoittaessa, mulla tulee kyyneleet silmiin, kun mietin kaikkia niitä ihmisiä, joita oon satuttanut omalla toiminnallani ja kun mietin sitä, miten uskomatonta se oikeasti on, että saan vielä olla elossa ja täysissä ruumiin voimissa! Että mulla on keuhkot, joilla hengittää, jalat, joilla kävellä ja tanssia, kädet, joilla kirjoittaa tätä tekstiä ja joilla halata mun rakkaita. Mulla on tulevaisuus.

Aika pian sen ensimmäisen murtumisen jälkeen musta tuli todella ahdistunut, koska tajusin, miten lähellä kuolemaa olin ollut niin monta kertaa. Tiedättekö, vähän samaan tyyliin kuin, että olet ollut auto-onnettomuudessa ja tajuat sen, että sä melkein kuolit. Musta tuntui aivan samalta ja se oli todella ahdistavaa tajuta. Aloin pelätä kuolemaa todella paljon: pelkäsin öisin sitä, että saan sydänkohtauksen, pelkäsin, että joku tappaa minut, pelkäsin, että kaadun ja lyön pääni portaissa... Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan enää sellainen tuttu asia, jonka kanssa leikittelin, vaan pelkäsin todella paljon sitä, että tämä uusi mahdollisuus elää ryöstettäisi minulta.

Tuota pelkoa jatkui vielä katkaisuhoidon jälkeenkin, mutta hiljalleen se onneksi tasaantui ja opin luottamaan siihen, että minun oli tarkoitus olla elossa. Oli myös helpottavaa kuulla muilta hoidossa olleilta samanlaisia kokemuksia ja muutenkin olen niin kiitollinen jokaisesta, joka oli juuri tuolloin hoidossa. Moni puki sanoiksi sellaisia asioita, joita en itse olisi osannut ja opin heidän kertomustensa ja sanojen kautta myös tutustumaan itseeni paremmin!

 

Olin onnekas siinä mielessä, että en itse joutunut käymään läpi mitään hulluja vieroitusoireita enkä oikeastaan koskaan onneksi ole ollut fyysisesti koukussa. Minulle se koukku oli lähinnä sosiaalinen ja henkinen. Mutta varmasti vaikeinta oli hyväksyä se, että en pärjännytkää ilman apua ja että elämäntyyli, joka oli tuonut minulle paljon näennäisesti hyviä hetkiä ja muka oikeita ystäviä, oli pelkkää kulissia. Olin mielessäni tehnyt niin vahvan kuvan siitä, että mä nyt vain vähän biletän, kun oon vielä nuori ja sitten rauhoitun. Mutta huomasin, miten paljon toimintani aiheutti itselleni syviä haavoja.

Hieman takeltelevan alun jälkeen opin viihtymään tuolla todella hyvin! Parhaita hetkiä olivat yhdessä kokkailu, leikkimielinen tanssiskaba, treenit, auringon alla uima-altaassa kelluminen ja kämppisten kanssa keskusteleminen sellaisistakin asioista, joista en ikinä ollut kertonut muille. Kuukauden jälkeen oli sellainen olo, että täällä voisi ihan hyvin jatkaa pidempäänkin vaikka totta kai aina välillä tuli tosi kova ikävä kotiin ja normaalielämään. Ikävä tennistä isän kanssa, leffailtoja perheen ja tädin perheen kanssa, omaa huonetta ja rutiineita... Välillä myös porukkaa vaihtui, kun jollain loppui vieroitus ja joku uusi kirjautui sisään. 

Vaikeinta oli katsoa vierestä, kun muut murtuivat kyyneliin edessäsi etkä oikein voinut tehdä mitään, koska tiesit, että sunkin matkasi on loppujen lopuksi sun oma. Välillä oli vaikeaa yrittää pysyä positiivisena, kun kuuli, millaisia kokemuksia tuolla hoidossa olleilla oli. Sellaisia tapahtumia, joita en koskaan edes uskonut kenenkään joutuvan kokemaan ja se oli todella sydäntä särkevää. Kuitenkin samalla noiden hetkien vastapainona olivat ne hetket, kun pääsit näkemään toisessa toivon kipinän ja ymmärryksen siitä, että what happened is done ja tulevaisuuden suhteen sulla on kaikki langat käsissäsi.

45 päivää meni oikeastaan loppujen lopuksi aika nopeasti vaikka aluksi tuntuikin siltä, että tuo tulisi olemaan ikuisuus. Ja kyllähän siinä tuli kyyneleitä tirautettua, kun lähdön aika sitten viimeinkin tuli. Samalla mielessä oli myös pelko "oikeaan maailmaan" palaamisesta, sillä katkolla oli helppoa pysyä erossa vääristä ihmisistä ja teoista. Mutta entä tuolla ulkona...? Tuntui, että 45 päivän aikana rakennettu itseluottamus olikin yhtäkkiä tipotiessään enkä kokenut hoidosta kotiin palaamista mitenkään positiivisena mahdollisuutena aloittaa elämä puhtaalta pöydältä.

Jäin tuon katkon jälkeen avohoidon pariin ja se muuttui aika pian etäyhteydeksi, kun jouduimme tulemaan surullisten uutisten saattelemana hetkellisesti takaisin Suomeen. Ja oikeestaan vasta tuolloin huomasin sen, että olin ehtinyt muuttua liian paljon, jotta paluu entisiin tapoihin olisin ollut mahdollista. Losissa en huomannut sitä ennen kuin vasta, kun palasimme takaisin Suomesta, mutta se oli suuri, suuri helpotus! Ilman kunnon tukiverkkoa en kuitenkaan olisi pärjännyt ja olenkin ikuisen kiitollinen perheelleni, sukulaisilleni ja niille, joiden kanssa jäimme pitämään yhteyttä katkon jälkeenkin! 

Ystävistäni vain muutama jäi ja loppujen kanssa pidin sovitusti kunnolla etäisyyttä, kunnes hekin tajusivat, että heidän elämäntyylinsä oli kestämätön. Sosiaalisen elämän rakentaminen uudestaan olikin todella haastavaa ja vaikeaa, mutta toisaalta mielessä pyöri myös niin paljon asioita, että oli helpotus, ettei ollut enää niin massiivista sosiaalista verkostoa. Tuon katkon jälkeen en ole enää koskenut huumeisiin ja suhteeni alkoholiin on muuttunut. En pysty enää mihinkään monen päivän (joskus jopa monen viikon) putkiin enkä haluakaan pystyä! Olen ollut helpottunut siitä miten hauskaa mulla on juhlissa ihan täysin vesiselvänäkin ja että se ei todellakaan hidasta mun tanssimista! Sain toisen mahdollisuuden elämään ja olen parhaani mukaan yrittänyt ottaa siitä kaiken irti vaikka aina ei ihan täydellisesti olekaan mennyt.

Tän tekstin kirjoittaminen on saanut mut tunteilemaan pari kertaa, vaikka ajattelin, että en enää saa itsestäni puristettua tuollaisia reaktioita. Mutta etenkin, kun peilaan näitä kaikkia tämän tekstin kohtia siihen, mitä mulla nykyään on, niin en voi olla kyynelehtimättä. Huomenna mun rakkaat vanhemmat tulevat Nykiin ja me vietetään joulu täällä. Vanhemmat, jotka on olleet niin huolissaan musta ja jotka ovat syyttäneet itseään aivan turhaan siitä, miten mä olen sekoillut. Koska voin sanoa, että he eivät todellakaan ole olleet se syy sille kaikelle! He on aina olleet se turva, joiden syliin olen saanut palata, kun oon mokannut ja kertaakaan he eivät ole kääntäneet mua pois.

Vanhempien lisäksi ihana Mr. P tulee myös tänne jouluksi muutaman ystävänsä kanssa ja olen niin onnellinen, että mulle alkoholia ja huumeita tuovien varattujen setämiesten sijaan saan herätä suloisen, itseäni vain kaksi vuotta vanhemman miehen viereltä. Miehen, joka oikeasti välittää minusta ja hyvinvoinnistani ja haluaa nähdä mun kukoistavan. 

Välillä toivon, että saisin pyyhittyä nuo kaikki vuodet pois ja mietin, mitä kaikkea oikeasti upeaa multa jäi kokematta sellaisen takia, jota silloin pidin niin tosi glamourina ja siistinä. Välillä oon katkera siitä, että riistin itseltäni mun teini-iän ja että uppouduin sellaisiin syviin vesiin, joiden takia esimerkiksi olemme Mr. P:n kanssa tehneet lupaukset siitä, että emme harrasta seksiä ennen kuin vasta avioliitossa. Mua suututtaa se, miten paljon olen rikkonut itseäni ja miten osa niistä asioista on vaikuttaneet täällä blogissakin! Aloitinhan mä tän blogin vain vähän sen jälkeen, kun olin päässyt pois katkolta. 

Mutta tässä sitä edelleen ollaan ja oikeastaan kaikkea tätä miettiessäni ei kai voi muuta todeta kuin, että on enemmän ku okei, että en oo vielä päässyt mun fitness-tavoitteisiin. Koska hitto vie tässä on ollut vaikka ja mitä setvittävänä ensiksi pois alta! Kun aloitin tän blogin ajattelin, että mä vaan aloitan nyt tästä ja mitään menneisyydessä tapahtunutta ei ole. Mutta ei se mennytkään ihan niin: isot vuoret oli ensiksi siirrettävä, että pystyin keskittymään omaan hyvinvointiin. 

Ja vaikka oon edelleen sitä mieltä, että tosi moni jää liiaksi mässäilemään menneisyydellä ja itse pitää itsensä kiinni siinä, niin oon kuitenkin todennut, että mun kohdalla mulla olikin vielä töitä tehtävänä pääkopassa ja esteitä poistettavissa, jotta pystyn nyt olemaan 100% minä. Ja sitä mä nyt oon! Elossa, turvassa sekä itseni että myös muiden kanssa ja matkalla kohti sellaista kokonaisvaltaista terveyttä, jollaista mulla ei vielä koskaan ole ollut! Enkä voisi olla enempää kiitollinen. 🤍

Viikko 50 ja muita kuulumisia

Alkuun viime viikon liikunnat ja sitten yleistä lätinää viikonlopusta ja treeneistä! =) 

• maanantai: kävely 52 min + Chloen treenit 28 min 
• tiistai: kävely 1 h 8 min + Chloen treenit 52 min
• keskiviikko: Chloen treeni 50 min
  
• torstai: kävely 1 h 3 min + Chloen treenit 38 min
  
• perjantai: kävely 57 min
  
• lauantai: kävely 55 min + Chloen treenit 40 min
• sunnuntai: kävely 27 min + baletti 1 h 2 min + Chloen treenit 56 min
• yhteensä liikuntaa: 10 h 48 min

Hyvää alkanutta viikkoa! Vitsi miten ihanalla fiiliksellä heräsin tänään! Viime viikolla oli kasvoissa hassua turvotusta aina silloin tällöin ja se oli välillä jopa tosi ahdistavaakin, kun olo oli niin ruma. Mutta viikonloppuna en edes ehtiny koko juttua miettiä ja tänään kasvot tuntuu ja näyttää ihan normaaleilta eli jesh!

Viikonloppuna tuli siis käytyä yksissä juhlissa, treenailtua, edistettyä musajuttuja, käytyä taas vaihteeksi jazzklubeilla ja rentoutuakin ehdin eli katsoin pitkästä aikaa yhden mun lemppari mustavalkoisen elokuvan ”Louisa” vuodelta 1950. En tiedä onko mulla vaan huono huumorintaju, mutta toi on sellainen elokuva, että nauran aina sitä katsoessa ja kaikki huolet pyyhkiytyy kyllä helposti pois! Se on vaan jotenkin niin ihana hyvänmielenelokuva.

Lauantain jazzklubin pukukoodi oli ”dress to impress” ja sisään ei päässyt, jos päällä oli farkut ja huppari ja tykkään tuollaisista tilaisuuksista tosi paljon, koska ne on niitä harvoja hetkiä, kun musta tuntuu, että en oo ylipukeutunut. =’) Laitoin tuota iltaa varten ihan perus vaatteet mun tyyliin, mutta kyllähän mä silti keräsin katseita ja kehuja, mikä on aina mukavaa ja tuo kivan mielen. Huolimatta siitä, että viikon aikana mun olo oli ollut ajoittain tosi ruma niin tuolloin lauantaina mun mieliala ja itseluottamus oli taas back up!

No joo, joka tapauksessa Chloen haaste on sujunut tosi hyvin ja tuntuu, että jokainen treenikerta on helpompi kuin edellinen! Tällä hetkellä mun ajatuksena on se, että jatkan tästä sellaiseen treeniviikkoon, jossa treenaan HIIT-treenejä tai käyn lenkillä ma ja la, ti ja to on baletti ja ke ja su sali (ja tennis, jos mun isällä ei tuu työjuttuja tielle). Haluan tehdä sen MissFitandNerdyn vatsalihastreenin, jonka aloitin joskus tän blogin alkuaikoina, mutta en tainnut koskaan päästä siinä ekaa viikkoa pidemmälle, oopsie…

Nyt kuitenkin on treenimoti kohdillaan, kun oon jo nyt viikon Chloen kanssa treenaamisen jälkeen nähny niin ison muutoksen ittessäni! Ja tuo Fitin haaste on siis sellainen, että siinä treenataan äbsejä näkyviin eikä pelkästään vain vahvisteta niitä niin kuin Chloen treeneissä. Käytännössähän on siis niin, että suurin piirtein kaikki Chloen vatsatreenien liikkeet on sellaisia, että ne ei tuo lihaserottuvuutta, koska niissä lihasta liikutetaan ”väärällä” tavalla eikä treeneissä käytetä painoja.

Ei nuo todellakaan ole turhia treenejä, koska on tärkeää, että vatsalihakset vahvistuvat! Mutta jos haluaa näkyvät vatsalihakset etenkin vähän isommassa rasvaprosentissa niin niitä ei noilla Chloen opeilla kyllä yleensä saa. Muistan ikuisesti, kun ensimmäistä kertaa tutustuin ihan kunnolla siihen, miten näkyvät vatsalihakset rakennetaan ja se oli ihan täys shokki tajuta, että käytännössä katsoen KAIKKI ne liikkeet, joita tein olivat ”vääriä”. =’D

Ei kai ehkä muuta tähän maanantaihin. Tsemppiä kaikille ja paljon energiaa vielä näille vikoille päiville ennen kuin tulee joulu ja toivottavasti saa vähän huilia! =)

Vähän ruoka- ja treenikuulumisia!

When the going gets tough, the tough gets going… Tai näin sitä ainakin halusin uskoa ennen kuin tulin jäätymään Nykiin. =’D

Jäisten sateiden keskellä täytyy sanoa et raakaruokailu on ollut todella vaikeaa ja toisaalta ei. Olen identifioinut isoimmaksi ongelmaksi päivällisviritelmät, joissa kokataan raakaruokaa eli ainesosia ei syödä erikseen vaan esimerkiksi tomaateista, sipulista ja aurinkokuivatuista tomaateista tehdään kastike, joka sekoitetaan kesäkurpitsa/kurkkunuudeleiden sekaan.

Erikseen voisin syödä nuo ruoka-aineet ihan tosta noin vaan, mutta yhdessä huomasin, että neljännen suupalan jälkeen alkoi jotenkin ällöttää ja mua himotti ainoastaan poimia ananas- ja paprikapalat tuosta ruoka-annoksesta ja sitten vetää kans loput siitä tuoreesta ananaksesta, jota en käyttänyt tohon annokseen. =D Eli sinänsä raakaruokailu toimii, kunhan mun ei tarvitse ”feikata” tuollaisia lämpimän ruuan ”korvikeannoksia”.

Ja sinänsä musta tuntuu, että oon aikalailla koko elämäni ajan ollut vähän tälläinen: söisin niin paljon mielelläni etenkin hedelmät ja kasvikset erikseen kuin yhteen ympättyinä. Muistan pienenä, kun närkin äidin ja isän leikkaamia kasviksia, jotka oli tarkoitus laittaa wokkiin ja usein sain lähtöpassit keittiöstä, koska vanhemmat joutuivat leikkaamaan lisää esim. porkkanaa ja paprikaa, koska olin ehtinyt syödä lähes kaiken. =’D

Mutta sitten, kun wok oli valmis niin mua ei kiinnostanutkaan enää nuo ihan samat ruoka-aineet ja etenkin tuosta seuraavana päivänä uudelleen lämmitettynä en useinkaan enää suostunut syömään ruokaa, vaan mussutin leipää ja hedelmiä. Eli go figure…

Mutta tosiaan, koska olin tehnyt niin ison annoksen tuota raakaruokaa niin otin eilen käyttöön pienen hackin eli tein täysjyväspagettia niin, että puolet annoksen nuudeleista oli alkuperäisen reseptin mukaisesti kurkkua ja puolet tuota täysjyvää. Koko ateriaa lämmittäessä lisäsin vielä mukaan vähän salsaa, mikä kuului myös alkuperäisen reseptin suosituksiin.

So no raw, mutta oon ihan iloinen tästä hackistä, koska edelleen syön pääasiassa niin kuin olikin tarkoitus eli ainoa ”fail” on se, että kokkasin pastaa ja lämmitin tuon raakareseptin yli 48-asteeseen. Osa musta on pettynyt, mutta osa tietää kuitenkin sen, että tämä on tähän kohtaan ihan okei ja riittävää ainakin täällä kylmyydessä… =’) Katsotaan sitten, miltä tuntuu, kun palaan takaisin Caliin!

Treenien osalta oon sittenkin pitäytynyt Chloen ohjelmassa eli oon tähän mennessä skipannut baletin ja noudattanut tuota kahden viikon haastatte orjallisesti. Ja oli mahtavaa huomata eilen, että treeni meni jotenkin tosi kevyesti vaikka etenkin aamulla tuntui siltä, että pitäiskö kuitenkin pitää tänään lepopäivä. Mutta onneksi en pitänyt, koska oli niin mahtavaa huomata, miten keho jaksoi ja painoi eteenpäin!

Kroppa tuntuu nyt enemmän multa itseltäni (vaikka kauhea määrä tietenkin vielä duunia edessä) ja etenkin tänään torstaina on ollut niin kiva ja kevyt olo heti aamusta. Etenkin eilen aamulla oli todella väsynyt ja turvonnut olo ja kasvot olivat ihan super turvonneet koko päivän niin että silmät hädin tuskin pysyi auki. Tuosta tulikin mieleen se, että pitäisikö pitää lepopäivä, jos kroppa pistää hanttiin, mutta ei selkeästi. =D

Jatkan siis tämän ohjelman tekemistä loppuun asti ja sitten katsotaan, mitä teen. Koska huomasin kyllä etenkin ensimmäisellä treenikerralla, että hitto vie mun täytyisi tehdä enemmän kunnon cardiota! Se on kaikenlisäks sellaista, että kehityn siinä todella nopeasti, joten täytyy taas miettiä, miten aion koostaa mun treenikalenterin. =D Baletti jatkuu tammikuussa taas 2-3 kertaa viikossa, mutta mietin, että voisinkohan tiputtaa lauantain treenit pois ja vaihtaa ne esim. saliin tai HIIT-treeniin/lenkkiin.

Noh, tätä ehtii vielä puntaroida monta kertaa edes ennen kuin vuosi loppuu, joten meen nyt tämän Nykin läpi niin, että yksi ateria on ei-raaka ja muut on rakaa ja teen tuon Chloen haasteen loppuun ja sen jälkeen mietin, miten haluan treenata. =)

Viikot 48 ja 49

Tässä vihdoinkin viikon 48 liikunnat:

• maanantai: kävely 26 min + HIIT 10 min (tehty treeni linkin takana)
  
• tiistai: baletti 1 h 12 min
  
• keskiviikko: kävely 54 min
  
• torstai: kävely 23 min + baletti 52 min
  
• perjantai: kävely 34 min + 1 h 2 min
  
• lauantai: sali 1 h 2 min
  
• sunnuntai: tanssimista 1 h 12 min + kävely 1 h 13 min
  
• yhteensä liikuntaa: 9 h

Sitten edellinen viikko eli viikko 49:

• maanantai: kävely 23 min + 34 min
  
• tiistai: baletti 1 h 7 min
  
• keskiviikko: kävely 1 h 5 min + baletti 1 h 21 min
  
• torstai: kävely 29 min + baletti 58 min
  
• perjantai: kävely 29 min + baletti 55 min
  
• lauantai: baletti 37 min + tennis 1 h 5 min
  
• sunnuntai: kävely 33 min
  
• yhteensä liikuntaa: 9 h 36 min

Hieman on viikottaiset liikuntamäärät tippuneet edellisistä viikoista, mutta pääasia, että liikun eikä tällä hetkellä tulisi mieleenkään vaan möllöttää koko päivää neljän seinän sisällä tekemättä mitään! Jatkan siis ihan hyvillä mielin tähän tämän vuoden kolmanneksi vikaan viikkoon. Let's make every single day count, jotta saadaan alottaa vuosi 2024 parhaimmalla mahdollisella fiiliksellä!! =) 💪 

Meitsie pakkaa vielä muutamat viimeiset jutut ja lähtee sitten hiljalleen kohti LAX:ia ja kohti Nykiä...

Kreisi, mutta ihana viikko takana!

 

Huhhuh millainen viikko takana: koeviikko, kampukselta pois muuttaminen joululoman ajaks, Pähkinänsärkijän extratreenejä, ite pääesitykset perjantaina ja eilen, Nykin järjestelyjä, uusien laulujen läpikäyntiä ja niihin liittyvien ideoiden pallottelua sekä keikkabuukkauksia tälle kuulle ja muutama myös tammikuulle, kun joku toinen laulaja on joutunut perumaan esiintymisensä. Tuntuu siltä et en oo ehtinyt tällä viikolla edes hengittämään, mutta silti tää on ollut ehdottomasti yks upeimmista viikoista hetkeen! Oon niin pumped up ja insiroitunut kaikista niistä upeista tyypeistä, joiden kanssa oon saanut pallotella ideoita ja toteuttaa itteeni tällä viikolla!

Mutta... Tän viikon jälkeen haluun pystyä keskittymään enemmän myös rauhottumiseen ja ihan vaan olemiseen. Ja myös kunnolla treenaamiseen, koska tällä viikolla tuntuu, etten oo ehtinyt tekemään oikein sitäkään. Myöskään raakavegaaniuus ei oo tällä viikolla oikein onnistunut, koska on tuntunut hieman liialta yrittää kaiken kiireen keskellä myös tehdä kunnon kauppalistoja ja suunnitella syömisiä. Joten oon syönyt vähän miten sattuu: usein 80% terveellisesti päivän aikana, joskus vähän huonommin ja joskus taas 100% terveellisesti.

En kuitenkaan oo mitenkään harmissani tästä viikosta, koska tällä viikolla on laitettu eteenpäin niin paljon upeita juttuja, että kyllä tää yks viikko on saanut mennä just näin, kun se kerran tulee johtamaan niin mahtaviin lopputuloksiin! =) Huomenna lähden Nykiin ja ajattelin tehdä niin, että ekat kaksi viikkoa teen Chloe Tingin 2 Weeks Shred Challengen, joka itse asiassa oli se, mikä alunperin innosti mut treenaamaan ihan kunnolla.

Löysin nimittäin mun sähköposteista mun vanhan blogin tekstejä, jotka löytyy nyt täältä tägillä vanhat postaukset (ja kaipa tää on samalla face reveal, joten ehkä tulevaisuudessa en sensuroi mun naamaa enää...? =D) Oli hassua lukea noita ja harmittaa, etten löytäny niitä enempää, koska mulla on kyllä muistoissa lisää postauksia ja myös edelleen kovalevyllä paljon vanhoja kuvia, mut en saa niitä tekstejä enää kaivettua mistään. Lisäksi en edes muistanut, että mulla on ollut tuo sininen toppi oikeasti jo vuodesta 2018 lähtien?! Se oli muistaakseni joku kolmen euron Ebay-toppi, mut hitto vie se on ollut kestävä. =')

Joka tapauksessa nään noista teksteistä, että mulla oli samaan aikaan päällä kaksi outoa aikajanaa: treeni-innostuksen alku, fitlifeen pääseminen ja terveellisesti syöminen ja sitten kuitenkin sh-käyttäytymistä esim. ahmimista, liian vähän syömistä ja myöskin jonkinlaista drunkorexiaa. Join aivan liikaa ja krebasin ihan hulluna etenkin vuonna 2019, ugh... Olin aina siellä, missä oli juhlat ja olenkin kirjoittanut hieman näistä ajoista testissä "Ajatuksia päihteettömyydestäni". 

Kiinnostaakin kokeilla tuota kahden viikon haastetta etenkin siitä syystä, että haluan nähdä, miten pitkälle olen päässyt. Olen nimittäin kokeillut muutamia v. 2018-2019 tekemiäni HIIT-treenejä ja ne tuntuvat tosi kevyiltä. Sellaisilta, että olet ollut jalkojen päällä koko päivän ja ollut aktiivinen, mutta et oo kunnolla päässyt hikoilemaan, joten teet vielä 10-15 minuutin HIIT-treenin illalla. Mutta muistan, että esimerkiksi 2019 tammikuussa tein kuolemaa pelkästään 10 HIIT:in kanssa ja tuon vuoden kesällä ohitin esimerkiksi tuon haasteen kolmannelta päivältä tuon toisen äbsitreenin, koska en vaan pystynyt siihen. =D

Huomaan vertaavani edelleen itseäni painon perusteella. Katson vanhoja kuvia musta esimerkiksi vuodelta 2018 ja 2019 kesältä ja mietin et ei helkkari, miten hyvältä näytin! Ja miten absurdia et 54 kiloa oli tollon aivan kamala turvotuspaino, kun juuri nyt antaisin niin paljon, jotta tuo olis mun turvotuspaino... Mutta. Tällä hetkellä oon oikeasti paaaaljon paremmassa fyysisessä ja myös henkisessä kunnossa kuin olin tuolloin ja en ihmettelisi yhtään, jos vihaisia elämääni, jos vaihtaisin paikkaa edes päiväksi entisen minän kanssa.

No joo, joka tapauksessa liikunnasta. Haluan tuon kahden viikon haasteen lisäksi kuitenkin myös treenata balettia, vaikka tunteja ei nyt olekaan ennen tammikuuta. Joten yhdistän baletin tuohon kahden viikon haasteeseen ja luulen, että tämä on ihan hyvä loppu tälle vuodelle. Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että oon ehkä yrittänyt ahmia vähän liikaa juttuja kerralla ja keho pistää senkin takia hanttiin, koska mulla on vain yksinkertaisesti so much stuff going on! Eli reeniä, raakaruokaa ja rauhoittumista. Vaikka se rauhoittuminen olisi "vain" viisi minuuttia hiljaa istumista ennen nukkumaan menemistä. 

Tälläisiä ehkä vähän sekavia ajatuksia tähän sunnuntaihin! Päivitän huomenna viimeisten parin viikon liikunnat, koska se on nyt jäänyt kaiken keskellä

Loppuvuoden suunnitelma

Olipa hämmentävä ja outo viikko. =’)

Aloitin viikon ihan ok fiiliksissä, mutta jossain kohtaa maanantaita mieliala romahti. Olin todella turhautunut siihen, että taas koko helkkarin vuotena en ole päässyt yhtään mihinkään painon ja kehonkoostumuksen kanssa ja olen vain soutanut ja huovannut edes takaisin. 

Samaan aikaan, kun tietopankkini ravinnosta ja liikunnasta on koko ajan karttunut, olen silti painon osalta noussut koko ajan korkeammalle ja korkeammalle siten, että paino ei enää laskekaan samalla tavalla kuin aiemmin.

Muistan, kun hihkuin vielä joskus kesän lopulla sitä, että selvästi painoni on nyt tipahtanut pysyvästi alle 60 kilon, koska huonommista viikonlopuista huolimatta se ei enää kohonnut yli 59 kilon. No tuo on kyllä iloisesti ollutta ja mennyttä ja se turhauttaa!

Lisäksi harmittaa, että olen nyt hieman yli kuukauden pitänyt tarkempaa kirjaa kaikesta, kehittynyt aivan huimasti baletissa ja muutenkin saanut liikunnan todella vahvasti osaksi arkeani. Loka-marraskuu on ehdottomasti ollut yhdet tämän vuoden urheilullisimmat kuukaudet ja juuri oikeissa lajeissa. 

Aiemmin minulla on ollut ongelmana se, että olisin halunnut kehittyä baletissa, mutta olen liikkunut vain muilla tavoin ja se on harmittanut. Nyt baletti on osa jokaista viikkoa ja olen todella iloinen siitä!

Ja silti tässä sitä ollaan… Olenkin nyt identifioinut yhdeksi tämän vuoden isoimmaksi ongelmaksi täysin ennakoimattoman, mutta loppujen lopuksi hyvin inhimillisen kombinaation: olen vihdoinkin oppinut syömään enemmän ja isompia annoksia, mikä on ollut välttämätöntä siltä kannalta, että kun syöt pääasiassa kasviksia, hedelmiä ja kasvisprotskua kuten tofua niin sun oikeasti täytyy osata syödä isoja annoksia, jotta saat tarpeeksi energiaa! 

 

Tämä on ollut jo vuosien ajan iso ongelma mulle ja myös yksi iso syy miksi en ole koskaan onnistunut elämään tuollaista elämää pitkiä aikoja. Kuitenkin minulla on ollut palava halu elää noin, sillä tiedän, miten hyvää se tekee kropalle ja mielelle ja olen monta kertaa päässyt näkemään, miten uskomattoman kevyttä ja helppoa elämä on, kun suolistobakteerit saa kunnon ravintoa, maha- ja suolisto-ongelmat katoavat ja keho kiinteytyy ja pienenee. Joten tänä vuonna olen opettelemalla opetellut olemaan sinut aiempaa isompien annoskokojen kanssa.

Mutta… Tämä on johtanut sellaiseen ongelmaan, jota en edes ollut tajunnut ennen tätä viikkoa, kun selailin vanhoja päiväkirjojani. Enkä myöskään muista kenenkään ”mun piireissäni” (eli clean eating vegans) kertoneen koskaan, että heillä tai heidän asiakkaillaan olisi tullut vastaan tälläinen ärsyttävä, yllättävä ongelma.

Aiemmin huonommat viikonloppuni olivat sellaisia, että söin terveellisen, pienen aamupalan ja aika pienen lounaan ja se ”fail” oli päivällinen eli tyyliin kaksi isoa itsetehtyä burritoa ja sitten juuressipsipussi ja karkkipussi. Nykyään huonommat viikonloppuni ovat sellaisia, että syön ison aamupalan, ison lounaan ja siihen päälle ison päivällisen ja jonkun herkun (esim. juuressipsejä ja sokerittomia karkkeja).

Mutta koska olen jo syönyt muilla aterioilla niin paljon niin tuo iso päivällinen (joka on yleensä ollut jotain näennäisen terveellistä take out-ruokaa) ja alkuillan herkku ovat nostaneet päivittäistä kalorimäärää aivan liikaa. Kun taas aiemmin tulin sekä tahalteen että myös ihan puhtaasti vahingossa syöneeksi joko hieman alle kulutuksen tai sitten +-0, jolloin ne arkipäivänä tulleet miinukset pitivät huolen siitä, että laihduin ja rasvaa paloi.

Nyt olen onnistunut saamaan vihdoinkin pääni sellaisille asetuksille, että en tänä vuonna useinkaan ole enää laskenut kaloreita enkä ole halunnut rajoittaa syömisiäni samalla tavalla kuin aiemmin ja tuo on aivan mahtavaa silloin, kun oikeasti syö vain puhdasta ravintoa! 

Mutta kun sinne lisää viikonloppujen kaloripommit ja prosessoidun ruuan niin tilanne on selvästi se, että viikon aikana ei ole ehtinyt tulla tarpeeksi miinuskaloreita, jotta viikonloppujen överit olisi poltettu and then some. Lisäksi terveellinen aamupala, lounas ja myös välillä päivällinenkin ovat sumentaneet tajuamista siitä kuinka paljon on oikeasti syönyt, koska eihän tämä yksi juuressipsipussi nyt voi maailmaa kaataa (yes, it actually can). 

 

Ja sitten toisaalta aina kyse ei ole selvästi ollut niinkään kaloreista, vaan siitä, mitä olen syönyt. Eli liian rasvaista ja suolaista ruokaa lisäaineilla höystettynä ja tämä on laittanut kropan sekaisin. Viime vuosina olen nimittäin huomannut, että kehollani menee aina jonkun aikaa, että se pääsee kunnon rytmiin ja nuo viikonloppujen huonot ruokailut ovat usein selvästi katkaisseet hyvän alun.

Olen useana viikkona saattanut oikeasti ollakin koko viikon miinuskaloreilla, mutta huomaan, että painonpudotus on käytännössä katsoen kokonaan pysähtynyt viikonlopun aikana. Ja tuolloin ainoa merkittävä tekijä on se, mitä olen syönyt eikä se miten paljon olen syönyt. Viikkoni ovat siis jakautuneet kahteen kategoriaan: 1) onnistuneet arkipäivät, mutta plussakaloriset viikonloput ja 2) onnistunut viikko, mutta viikonloppuna epäterveellistä, prosessoitua roskaa.

Ja tämän kaiken tajuttuani olin ensiksi kiitollinen näistä tajuamisista, mutta sitten tuli vaan jotenkin kauhea ärsyyntyminen ihan kaikkeen ja tuntui siltä, että tarviin nyt jonkun kunnon irtioton kaikesta. Kunnon nollaus etenkin pään sisällä ja nopea onnistumisen tunne, jonka siivittämänä voi sitten jatkaa järkevää syömistä! Joku sellainen dieetti, joka poikkeaa todella paljon siitä, miten oon nyt tottunut syömään, jotta saan kunnolla rikottua mun kaavat.

Joten kaivelin muististani 3-4 päivän painajaisen eli lentoemännän dieetin ja lähdin noudattamaan sitä keskiviikosta alkaen. Olin päättänyt tehdä dieetin juuri niin kuin kuuluukin eli kananmunilla ja lihalla, mutta jo heti keskiviikkoaamuna mua alkoi ahdistaa se, että pitäisi syödä lihaa ja kananmunia. Hassua kyllä, noiden kohdalla rationaalinen minä oli hereillä ja kaikki se, mitä tiedän noista ruokakunnan tuotteista oli kirkkaana mielessä. Harmi, kun se ei ole ollut hereillä koko tämän vuoden viikonloppuina… 

 

Loppujen lopuksi perjantaina palasin lähes kokonaan omaan normaaliin syömiseeni ja olin helpottunut siitä, miten vahvan negatiivisen fiiliksen kananmuna ja liha toivat mulle. Näin on hyvä jatkaa! Noh, eilen sitten mun oli ollut tarkoitus pitää ihan chilli päivä, mutta aukeni mahdollisuus käväistä yksissä juhlissa Hillseillä ja……… =’D Fitbitini mukaan nukahdin noin klo 4:16 sunnuntaiaamulla oops…!

Alkoholia tuli juotua vähän liikaa, mutta siitä huolimatta oli ihan ok olo tänään. Ainoa pitkä miinus oli väsymys: olin la käynyt aamulla salilla, bileissä tuli tanssittua useita tunteja ja la-su yönä nukuin vain hieman yli 5 tuntia ja olen pääasiassa vain torkkunut koko päivän (ja tietty virkistynyt nyt illalla murr!). 

Tiedän, että mokasin pahasti tuolla juomisella ja ehkä senkin takia haluan ottaa sen mun ”alkuperäisen” plänin käyttöön eli kokeilla sitä 21 päivän talviraakaruokahaastetta, jota suunnittelin kokeilevani aiemmin.

Oon kokenut oloni parhaimmaksi, kun oon syönyt mahdollisimman paljon raakaruokaa ihan jo varmasti puhtaasti siitäkin syystä, että sillon tulee vahingossakin karsittua pois kaikki prosessoitu ruoka. Ja samalla mä en voi uskoa, että olen ”yksi näistä”, jotka kokee tuollaisen ruokavalion olevan such a blessing. =’) Muistan vuosia sitten ihmetelleeni, miten jollekin aamupala voi olla vihersmoothie tai litran itsepuristettu mehu. But it is though... 👉🏻👈🏻

Tuo 21 päivän ”haaste” sisältää paljon uudenlaisia ruokakombinaatioita ja tykkään myös ehdottomasti siitä, että saa käyttää tämän satokauden ruokia. Not every season is a mango season! Hassua kyllä en myöskään pelkää sitä, että luultavasti ensimmäisen viikon aikana iso osa etenkin päivällisistä ”ei maistu miltään”, koska nyt en vain malta odottaa sitä, kun makunystyräni taas tottuvat kunnon makuihin!

Tätä makuasiaa ei pysty kunnolla edes selittämään, se oikeasti pitäisi kokea!! Kun totutat kielesi vain ”aitoihin” makuihin etkä "turruta" sitä lisäaineilla, suolalla, rasvalla ja isolla kasalla mausteita niin voin kertoa, et jopa ne ihan tavalliset kaupan banaanit alkaa yhtäkkiä maistua aivan erilaisilta ja erotat niistä sellaisia makuvivahteita, joista sulla ei aiemmin ollut tietoakaan. 

Tuo on todella hassu ja ihmeellinen tilanne ja olin jo unohtanut kokonaan tuollaisenkin ulottuvuuden! Ja tuo on huipussaan sellainen kokemus, jota en koskaan ole saanut koettua ihan vain perus terveellisellä ruokavaliolla, vaan nimenomaan sillä, että syö pääosin raakaruokaa.

Joka tapauksessa siis potkaisen viikonlopuista pois kaiken epäterveellisen ihan kunnolla ja olen loppuvuoden niin pitkälle raakaruualla kuin mahdollista! Luultavasti 25.-26.12. ja 31.12. en voi syödä kokonaan raakaruokaa, mutta noinakin päivinä pyrin kuitenkin syömään niin paljon tuon 21 päivän haasteen mukaan kuin mahdollista ja oon aivan pumped tästä! Aika päättää tää vuos just niin ku tän vuoden olis pitänyt jo lähtökohtaisesti alkaakin. =)