On hassua, miten muistot tulevat takaisin, mutta niistä on kulunut jo niin pitkä aika, että ne eivät tunnu enää sinun omalta tarinaltasi vaan jonkun toisen. Siltä minusta on tuntunut täällä Nykissä, koska vaikka minulle on tullut paljon muistoja takaisin, ne eivät ole aiheuttaneet minkäänlaisia tunteita. On vain tuntunut siltä, että olen katsonut elokuvaa.
Olen aiemmin useasti kertonut siitä, että minulla on ennen blogin aloittamista mennyt hieman lujaa ja kaikki se, mistä kerron nyt, tapahtui niiden tapahtumien jälkeen, joista kirjoitin viime vuonna tekstissä Kuolemaa sivuten. Mutta taustoitan kaikkea vielä hieman lisää. Trigger warning: tekstissä käyn läpi sellaisia teemoja kuten alkoholi, huumeet, yliannostus yms. eli jos nämä ovat sinulle liikaa niin ethän lue tätä tekstiä!
Isoin käännös oli siis tosiaan vuonna 2021, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta, kun meni tosi lujaa. Aloin mennä aivan väärään suuntaan jo 2018 kesällä, kun menin koko kesäksi Losiin serkkujeni luokse ja minulle tietenkin hankittiin feikki ID, koska... No, se on vain niin helppoa ja "kaikilla alaikäisillä on, duh"! Aloin siis käydä K-21 klubeilla 16-vuotiaana ja sitähän sitten tietää, mitä nuorelle tytölle käy aikuisten maailmassa...
Palasin takaisin Helsinkiin elokuussa ja tuntui siltä, että olin niiiiin paljon edellä kaikkia muita. Esimerkiksi surullista kyllä oman ikäiseni suloiset minuun ihastuneet punastelevat pojat eivät kiinnostaneetkaan enää minua ollenkaan vaan halusin jotain vaarallisempaa ja kielletympää. En kuitenkaan jatkanut bilettämistä aivan hirveästi vaan yritin keskittyä promo- ja mallinhommiin. Kuitenkin hiljalleen ajauduin bileporukoihin ja juominen tuli taas mukaan kuvioihin bulimian ja muun hauskan lisäksi.
Kun meininki kärjistyi Suomessa, menin takaisin vanhempien/sukulaisten luokse Losiin ja kun tilanne kärjistyi siellä, palasin takaisin Suomeen sukulaisten luokse. Vuoden 2018 lopulla ikävä vei minut takaisin Losiin ja tammikuussa 2019 lähdin Miamiin. Irtiotto, jonka oli muka tarkoitus taas katkaista kierteeni, mutta Miami... Really?! Ehkä huonoin paikka tuollaiseen! Miami osoitti, että kaikki se, mitä olin sekoillut aiemmin, oli todella, todella pientä ja tuolla mukaan sitten tulivatkin alkoholin rinnalle myös huumeet ja jouduinpa myös tekemään abortin...
Loppujen lopuksi isäni tuli kirjaimellisesti repimään minut takaisin Losiin ja niinpä 17-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran katkaisuun. Se kesti vain muutamia viikkoja, koska sain uskoteltua, että tilanne ei oikeasti olisi ollut ihan niin paha kuin mitä se oli. Halusin bilettää, olla villi ja en oikeasti ollut valmis lopettamaan. Kuitenkin sain jotenkin pidettyä itseni kasassa vanhempien edessä, mutta vuonna 2020 olin taas Suomessa ja tilanne alkoi karata pois käsistä...
Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että heti, kun lukion tunnit loppuivat, niin mun kaveri oli koulun porteilla vastassa "limupullon" kanssa. Pepsi Max pullossa oli 1/4 vodkaa ja 3/4 pepsiä ja ennen kuin me edes oltiin kävelty mun kotiin 15 minuutin päähän koulusta, olin jo humalassa. Vanhemmat, komeat miehet kustansi meidän biletyksen ja mä olin aivan totaalisen out of control. Kuitenkin jostain syystä Suomessa huumeet eivät olleet osa elämääni. Ehkä sen takia, että en vain tiennyt, mistä etsiä niitä ja olin Suomessa loppujen lopuksi kuitenkin aika erilaisissa piireissä kuin Losissa ja Miamissa.
Joka tapauksessa paluu Losiin tapahtui taas, big surprise. However, siellä kaikki tunsivat mut ja suurin piirtein saman tien, kun koneeni laskeutui LAX:iin aloin saada viestejä ja soittoja siitä, että heyyyyy, meidän täytyy nähä nyt, kun oot taas maisemissa. Ja mähän olin aivan liekeissä! Mun oli helppoa palata heti takaisin niihin samoihin uomiin, joiden takia mun vanhemmat olivat olleet aivan kauhuissaan, surullisia ja ahdistuneita, koska he eivät tienneet mitä tehdä mun kanssa.
Sitten 2021 kesällä tapahtui tosiaan se ensimmäinen yliannostus, joka vei mut päivystykseen ja syksyllä 2021 tulin Nykiin, missä mun oli tarkoitus saada uusi alku ja hoitaa lukio loppuun. Halusin lukioon, jossa voisin opiskella enemmän taideaineita ja mun vanhempani antoivat mulle vielä yhden tilaisuuden. Ja miten mä käytin sen...? Toisella huumeiden yliannostuksella. Ajauduin todella nopeasti aivan vääriin piireihin enkä ehtinyt olla Nykissä kuin pari kuukautta, kun mut jo kiidätettiin taas päivystykseen.
Ihan suoraan sanottuna en muista paljoakaan noista ajoista ja siitä, miten kaikki tapahtui, mutta vanhempani tulivat hakemaan minut Nykistä Losiin, olin siellä päivän ja sen jälkeen lensin vanhempieni kanssa Arizonaan katkaisuun. Olin fyysisesti todella uupunut, mutta pääni sisällä olin aivan paniikissa. Ahdisti se, että yhtäkkiä tulevaisuuteni tuntui niin erilaiselta ja nyt ymmärrän toki, että hyvällä tavalla. Mutta tuolloin tuntui siltä, että yhtäkkiä kaikelta meni pohja, koska tiesin, että this would be it. Tämä olisi se mun ainoa tilaisuus enkä voisi enää palata tuohon entiseen elämään. Ja niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin niin se pelotti minua.
Muistan, kun astuin jalat täristen ulos autosta. Aurinko paistoi ja se kaikki oli niin ahdistavaa: se, miten kaunis sää oli ja miten upealta tuo katkaisuhoidon lähialue näytti, mutta miten aivan kamalalta minusta tuntui. Mua hävetti, ahdisti, pelotti ja tuossa hetkessä mulla oli sellainen olo, että en tule ikinä pääsemään tästä yli. Että tuo oli mua niin paljon isompi juttu eikä mulla ollut enää mitään, mihin palata katkaisun jälkeen. Ei ystäviä (koska jouduin katkaisemaan heihin välit), ei harrastuksia (koska biletys oli se mun harrastus), ei fyysistä tai henkistä terveyttä, ei sisäistä rauhaa, ei itseluottamusta enkä edes luottanut siihen, että omat vanhempani enää välittivät musta, koska olin musta lammas.
Oon kuullut, että vaikka moni muistaa jokaisen askeleen, kun käveli sisään katkaisuhoitoon niin he ei muista itse sisäänkirjautumista. Hear, hear, mäkään en muista siitä yhtään mitään! Mutta sen jälkeen vein matkalaukkuni huoneeseen, jossa oli kaksi muutakin asukkia, mutta tapasin heidät vasta myöhemmin. Kun olin vienyt laukkuni huoneeseen, minulle näytettiin paikat ja kerrottiin säännöt ja sen jälkeen tapasin heti hoitajan ja lääkärin, joiden kanssa kävimme läpi tulevaa vieroitustani.
En osannu reagoida mihinkään. En yrittänyt taistella vastaan, en ollut iloinen tai helpottunut. Musta ei oikein tuntunut miltään, koska kaikki oli niin poikkeuksellista ja outoa. Alun paniikkikin oli kadonnut, kun olin kirjaimellisesti päässyt sen ensimmäisen kynnyksen yli. Henkilökunnan tapaamisen jälkeen oli ensimmäinen ryhmä ja siitä se sitten lähti. Joka aamu meillä oli herätys viimeistään puoli seitsemältä ja viimeistään seitsemältä tulimme kaikki yhteiseen tilaan käymään läpi ajatuksia ja toiveita sille päivälle. Kirjoitimme päiväkirjoihimme mikä meidän tavoite oli tuolle päivälle ja ensimmäisenä viikkona mun pää löi aina ihan tyhjää noina hetkinä.
Niin kuin what do you mean?! Mä oon täällä katkaisussa, enhän mä edes voi tehdä mitään! Olin turhautunut noina aamuina, koska koin, että en pystynyt tekemään mitään ja olin kiukkuinen ja ärtynyt. Mun kämppikseni yrittivät lohduttaa mua ja sanoivat, että nuo aamuhetket helpottuu kyllä, kunhan asetun kunnolla taloksi ja sitten mä tulen olemaan tosi innoissani aina, kun pääsen kirjoittamaan mun toiveistani ja tavoitteistani.
Ja niinhän siinä ensimmäisen viikon jälkeen kävikin: aloin odottaa aamuja, koska minulla oli jo niin paljon ideoita, mitä halusin käydä läpi ja kokea. Osa tavoitteista liittyi niihin ryhmiin, joissa kävin, osa liittyi kahdenkeskeisiin terapiasessioihin ja osa liittyi siihen, mitä teimme vapaa-ajalla. Itse aloin treenata tuolla parin muun tosi sporttisen tyypin kanssa ja innostuin taas treenaamisesta. Huomasin, miten ihanaa oli, kun oli ensiksi treenannut ja sitten guess what: saat saman päivän aikana mennä ajoissa ja selvänä nukkumaan ja herätä seuraavana päivänä ihan yhtä selvänä ja oikeasti levänneenä!
Silloin tajusin, että olin aiemmin oikeastaan treenannut lähinnä sen takia, että jaksoin tanssia ja bilettää. Yeah I know, sounds crazy, mutta niin se oli! Se oli mun ylpeys, että mä jaksoin krebata aamuun asti eikä jaloissa edes tuntunut miltään. Mutta katkaisussa huomasin, miten paljon upeammalta treenaaminen tuntui, kun sitä ei sotkenut alkoholilla ja huumeilla ja niinpä vaikka olin toki treenaillut aiemminkin niin tuo toi minulle sen isoimman kipinän treenaamiseen, mikä on kestänyt tähän päivään asti.
Joka tapauksessa, ryhmäterapia oli itselleni aika kaksipiippuinen juttu: toisaalta tuntui kivalta nähdä heti muiden reaktiot asioille, joita kerroit ja pohdiskelit, mutta toisaalta huomasin usein, että mietin liikaa sosiaalisia juttuja (mun omaa asentoa, ilmeitä, äänen painoja jne), jolloin en antanut itsestäni kaikkea. Lisäksi todella pitkään yritin olla itkemättä muiden edessä ja siksi en myöskään uskaltanut avata ihan kaikkea minusta. Taisin itkeä ensimmäisen kerran vasta oltuani tuolla kolme viikkoa ja se oli pelottavaa, vaikka tuo tapahtuikin mun henkilökohtaisessa omassa terapiaistunnossa.
Pelkäsin itkeä, koska en tiennyt, mitä kaikkea tulisi esiin. Muistin asiat omasta mielestäni niin kuin ne oli, mutta kun sekoilee tarpeeksi niin fakta on se, että omat muistot eivät ole niitä kaikista luotettavimpia, joten pelkäsin sitä kaikkea, miltä mieleni yritti suojella minua painamalla muistoja unholaan. Ja kyllähän sieltä aika paljon tulikin ulos, kun muuri murtui. Osa asioista on sellaisia, että nytkin tätä kirjoittaessa, mulla tulee kyyneleet silmiin, kun mietin kaikkia niitä ihmisiä, joita oon satuttanut omalla toiminnallani ja kun mietin sitä, miten uskomatonta se oikeasti on, että saan vielä olla elossa ja täysissä ruumiin voimissa! Että mulla on keuhkot, joilla hengittää, jalat, joilla kävellä ja tanssia, kädet, joilla kirjoittaa tätä tekstiä ja joilla halata mun rakkaita. Mulla on tulevaisuus.
Aika pian sen ensimmäisen murtumisen jälkeen musta tuli todella ahdistunut, koska tajusin, miten lähellä kuolemaa olin ollut niin monta kertaa. Tiedättekö, vähän samaan tyyliin kuin, että olet ollut auto-onnettomuudessa ja tajuat sen, että sä melkein kuolit. Musta tuntui aivan samalta ja se oli todella ahdistavaa tajuta. Aloin pelätä kuolemaa todella paljon: pelkäsin öisin sitä, että saan sydänkohtauksen, pelkäsin, että joku tappaa minut, pelkäsin, että kaadun ja lyön pääni portaissa... Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan enää sellainen tuttu asia, jonka kanssa leikittelin, vaan pelkäsin todella paljon sitä, että tämä uusi mahdollisuus elää ryöstettäisi minulta.
Tuota pelkoa jatkui vielä katkaisuhoidon jälkeenkin, mutta hiljalleen se onneksi tasaantui ja opin luottamaan siihen, että minun oli tarkoitus olla elossa. Oli myös helpottavaa kuulla muilta hoidossa olleilta samanlaisia kokemuksia ja muutenkin olen niin kiitollinen jokaisesta, joka oli juuri tuolloin hoidossa. Moni puki sanoiksi sellaisia asioita, joita en itse olisi osannut ja opin heidän kertomustensa ja sanojen kautta myös tutustumaan itseeni paremmin!
Olin onnekas siinä mielessä, että en itse joutunut käymään läpi mitään hulluja vieroitusoireita enkä oikeastaan koskaan onneksi ole ollut fyysisesti koukussa. Minulle se koukku oli lähinnä sosiaalinen ja henkinen. Mutta varmasti vaikeinta oli hyväksyä se, että en pärjännytkää ilman apua ja että elämäntyyli, joka oli tuonut minulle paljon näennäisesti hyviä hetkiä ja muka oikeita ystäviä, oli pelkkää kulissia. Olin mielessäni tehnyt niin vahvan kuvan siitä, että mä nyt vain vähän biletän, kun oon vielä nuori ja sitten rauhoitun. Mutta huomasin, miten paljon toimintani aiheutti itselleni syviä haavoja.
Hieman takeltelevan alun jälkeen opin viihtymään tuolla todella hyvin! Parhaita hetkiä olivat yhdessä kokkailu, leikkimielinen tanssiskaba, treenit, auringon alla uima-altaassa kelluminen ja kämppisten kanssa keskusteleminen sellaisistakin asioista, joista en ikinä ollut kertonut muille. Kuukauden jälkeen oli sellainen olo, että täällä voisi ihan hyvin jatkaa pidempäänkin vaikka totta kai aina välillä tuli tosi kova ikävä kotiin ja normaalielämään. Ikävä tennistä isän kanssa, leffailtoja perheen ja tädin perheen kanssa, omaa huonetta ja rutiineita... Välillä myös porukkaa vaihtui, kun jollain loppui vieroitus ja joku uusi kirjautui sisään.
Vaikeinta oli katsoa vierestä, kun muut murtuivat kyyneliin edessäsi etkä oikein voinut tehdä mitään, koska tiesit, että sunkin matkasi on loppujen lopuksi sun oma. Välillä oli vaikeaa yrittää pysyä positiivisena, kun kuuli, millaisia kokemuksia tuolla hoidossa olleilla oli. Sellaisia tapahtumia, joita en koskaan edes uskonut kenenkään joutuvan kokemaan ja se oli todella sydäntä särkevää. Kuitenkin samalla noiden hetkien vastapainona olivat ne hetket, kun pääsit näkemään toisessa toivon kipinän ja ymmärryksen siitä, että what happened is done ja tulevaisuuden suhteen sulla on kaikki langat käsissäsi.
45 päivää meni oikeastaan loppujen lopuksi aika nopeasti vaikka aluksi tuntuikin siltä, että tuo tulisi olemaan ikuisuus. Ja kyllähän siinä tuli kyyneleitä tirautettua, kun lähdön aika sitten viimeinkin tuli. Samalla mielessä oli myös pelko "oikeaan maailmaan" palaamisesta, sillä katkolla oli helppoa pysyä erossa vääristä ihmisistä ja teoista. Mutta entä tuolla ulkona...? Tuntui, että 45 päivän aikana rakennettu itseluottamus olikin yhtäkkiä tipotiessään enkä kokenut hoidosta kotiin palaamista mitenkään positiivisena mahdollisuutena aloittaa elämä puhtaalta pöydältä.
Jäin tuon katkon jälkeen avohoidon pariin ja se muuttui aika pian etäyhteydeksi, kun jouduimme tulemaan surullisten uutisten saattelemana hetkellisesti takaisin Suomeen. Ja oikeestaan vasta tuolloin huomasin sen, että olin ehtinyt muuttua liian paljon, jotta paluu entisiin tapoihin olisin ollut mahdollista. Losissa en huomannut sitä ennen kuin vasta, kun palasimme takaisin Suomesta, mutta se oli suuri, suuri helpotus! Ilman kunnon tukiverkkoa en kuitenkaan olisi pärjännyt ja olenkin ikuisen kiitollinen perheelleni, sukulaisilleni ja niille, joiden kanssa jäimme pitämään yhteyttä katkon jälkeenkin!
Ystävistäni vain muutama jäi ja loppujen kanssa pidin sovitusti kunnolla etäisyyttä, kunnes hekin tajusivat, että heidän elämäntyylinsä oli kestämätön. Sosiaalisen elämän rakentaminen uudestaan olikin todella haastavaa ja vaikeaa, mutta toisaalta mielessä pyöri myös niin paljon asioita, että oli helpotus, ettei ollut enää niin massiivista sosiaalista verkostoa. Tuon katkon jälkeen en ole enää koskenut huumeisiin ja suhteeni alkoholiin on muuttunut. En pysty enää mihinkään monen päivän (joskus jopa monen viikon) putkiin enkä haluakaan pystyä! Olen ollut helpottunut siitä miten hauskaa mulla on juhlissa ihan täysin vesiselvänäkin ja että se ei todellakaan hidasta mun tanssimista! Sain toisen mahdollisuuden elämään ja olen parhaani mukaan yrittänyt ottaa siitä kaiken irti vaikka aina ei ihan täydellisesti olekaan mennyt.
Tän tekstin kirjoittaminen on saanut mut tunteilemaan pari kertaa, vaikka ajattelin, että en enää saa itsestäni puristettua tuollaisia reaktioita. Mutta etenkin, kun peilaan näitä kaikkia tämän tekstin kohtia siihen, mitä mulla nykyään on, niin en voi olla kyynelehtimättä. Huomenna mun rakkaat vanhemmat tulevat Nykiin ja me vietetään joulu täällä. Vanhemmat, jotka on olleet niin huolissaan musta ja jotka ovat syyttäneet itseään aivan turhaan siitä, miten mä olen sekoillut. Koska voin sanoa, että he eivät todellakaan ole olleet se syy sille kaikelle! He on aina olleet se turva, joiden syliin olen saanut palata, kun oon mokannut ja kertaakaan he eivät ole kääntäneet mua pois.
Vanhempien lisäksi ihana Mr. P tulee myös tänne jouluksi muutaman ystävänsä kanssa ja olen niin onnellinen, että mulle alkoholia ja huumeita tuovien varattujen setämiesten sijaan saan herätä suloisen, itseäni vain kaksi vuotta vanhemman miehen viereltä. Miehen, joka oikeasti välittää minusta ja hyvinvoinnistani ja haluaa nähdä mun kukoistavan.
Välillä toivon, että saisin pyyhittyä nuo kaikki vuodet pois ja mietin, mitä kaikkea oikeasti upeaa multa jäi kokematta sellaisen takia, jota silloin pidin niin tosi glamourina ja siistinä. Välillä oon katkera siitä, että riistin itseltäni mun teini-iän ja että uppouduin sellaisiin syviin vesiin, joiden takia esimerkiksi olemme Mr. P:n kanssa tehneet lupaukset siitä, että emme harrasta seksiä ennen kuin vasta avioliitossa. Mua suututtaa se, miten paljon olen rikkonut itseäni ja miten osa niistä asioista on vaikuttaneet täällä blogissakin! Aloitinhan mä tän blogin vain vähän sen jälkeen, kun olin päässyt pois katkolta.
Mutta tässä sitä edelleen ollaan ja oikeastaan kaikkea tätä miettiessäni ei kai voi muuta todeta kuin, että on enemmän ku okei, että en oo vielä päässyt mun fitness-tavoitteisiin. Koska hitto vie tässä on ollut vaikka ja mitä setvittävänä ensiksi pois alta! Kun aloitin tän blogin ajattelin, että mä vaan aloitan nyt tästä ja mitään menneisyydessä tapahtunutta ei ole. Mutta ei se mennytkään ihan niin: isot vuoret oli ensiksi siirrettävä, että pystyin keskittymään omaan hyvinvointiin.
Ja vaikka oon edelleen sitä mieltä, että tosi moni jää liiaksi mässäilemään menneisyydellä ja itse pitää itsensä kiinni siinä, niin oon kuitenkin todennut, että mun kohdalla mulla olikin vielä töitä tehtävänä pääkopassa ja esteitä poistettavissa, jotta pystyn nyt olemaan 100% minä. Ja sitä mä nyt oon! Elossa, turvassa sekä itseni että myös muiden kanssa ja matkalla kohti sellaista kokonaisvaltaista terveyttä, jollaista mulla ei vielä koskaan ole ollut! Enkä voisi olla enempää kiitollinen. 🤍
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti