Ajatuksia päihteettömyydestäni

Some partyfits... Nämä brunetit ajat oli krebailun kulta-aikaa, jota ei kyllä ole yhtään ikävä!

Minun piti tulla kirjoittamaan tämän kuun tavoitteistani, mutta näin perjantai-illalla sopivammalta tuntuukin avata omaa suhdettani päihteisiin ja nykyiseen pyrkimykseen elää lähes päihteetöntä elämää.

Muistan, kun katsoin ehkä hieman alaspäin sellaisia, jotka tulivat bileisiin ihan vain juomaan ne muutamat ja lähtivät koteihinsa oikeasti yöllä eivätkä aamuyöllä. Heidät kutsuttiin mukaan sen takia, koska he olivat hyviä tyyppejä, mutta bileitä ei koskaan rakennettu heidän ympärilleen vaan meidän, jotka aloitteli joko jo edellisenä päivänä tai sitten juhlapäivänä viimeistään kolmen aikoihin. Meidän, jotka tanssi aamuun asti, jotka pystyi aina haastamaan juomapeleihin ja jotka pyörittelivät silmiään niille, jotka kieltäytyivät shoteista.

Enkä sano sitä, etteikö mulla olisi ollut aivan järjettömän hauskaa suurimman osan ajasta, koska todellakin on ollut! Oma pyrkimykseni päihteettömyyteen onkin kokemus siitä, että hauskaa on ollut, mutta nyt on jo jonkun aikaa tuntunut siltä, että been there seen that. Lisäksi terveyshuolet ovat tuoneet oman lisänsä siihen, että ehkä tuo krebailuvaihe voi olla jo ohi minun kohdaltani.

Aiemmin tuntui siltä, että alkoholi todella avasi aistini kokemaan ja tuntemaan ympäröivän maailman paljon voimakkaammin kuin selvinpäin. Tuntui siltä, että kaikki hajut, värit ja äänet kuuluivat voimakkaampina parin margaritan jälkeen ja etenkin kesä ei ollut kesä, jos ei katsonut auringonlaskua alkoholin huurteisen retrofiltterin läpi. Mutta sitten aika nopeasti tuo kaikki muuttui ja viimeinen silaus pyrkimykseen päihteettömyydestä tuli, kun palasin kerran illanvietosta 100% selvänä ja oikeasti itkin, koska tunsin niin paljon syvää onnellisuutta siitä, että sain olla selvinpäin. 

Kun kävelin hiekkatietä pitkin kotiin, muistan pysähtyneeni parille näköalapaikalle, vedin kostean lämmintä kevään ilmaa keuhkoihini ja totesin elämän olevan aivan helkkarin kaunista ilman tippaakaan alkoholia veressä. En edes itse ollut tiennyt kaivanneeni selvinpäin olemista noin paljon ja tuo raju tunneaalto hämmensi minut itsenikin aluksi. Noin vahvan tunnereaktion jälkeen kuitenkin päätös ryhtyä radikaalisti vähentämään alkoholia oli helppoa tehdä.

Mutta aina tää ei ole vieläkään käytännössä helppoa, sillä monille olen edelleen se bile-Bea, joka juo miehet pöydän alle ja tanssii aamuun asti. Ja kyllähän mä välillä edelleen olenkin, mutta tasan sen pari kertaa vuodessa ja se riittää. Käännyinkin aika paljon sisäänpäin tämän matkan alussa, koska kun olin yksin kaikki meni juuri niin kuin oikea eli se nykyinen minä halusi. '

Mutta muiden seurassa vanha identiteetti pomppasi pintaan ja seuraavana päivänä mietin miksi olin niin tyhmä, että menin taas mukaan siihen dokaamiseen. Tietäen, että en enää nauti siitä samalla tavalla kuin aiemmin. Muutama kaveruus on katkennut kokonaan ja toisaalta en osaa olla surullinen tästä, sillä loppujen lopuksi meillä ei mätsänneet persoonat ja kiinnostuksen kohteet kovin hyvin eli ainoa yhdistävä tekijä taisikin olla krebailu. Ei enää edes minglailla, jos ollaan tavattu jossain samoilla kekkereillä ja se on oikeastaan aika helpottavaa. 

Läheisimpien ystävien kanssa on ollut tilanteita laidasta laitaan: osa on ollut helpottuneita ja hassua kyllä nimenomaan nyt mua kutsutaan ulos ja juhliin paljon enemmän, koska muutkin lähtevät sinne ihan vain ottamaan ne muutamat, tanssimaan ja juttelemaan ja haluavat olla puolenyön aikoihin kotona, koska seuraavana päivänä on muuta ohjelmaa. Luulin aiemmin, että rauhallisesti ottaminen olisi se, mikä katkoisi ystävyyssuhteita, mutta sen sijaan minusta tulikin monelle paljon helposti lähestyttävämpi.  

Joidenkin ystävien kanssa sitten taas on ollut uudenlaisten rajojen etsimistä ja välillä on ollut vähän kiusallistakin, kun selvästi muut eivät ehkä ihan ymmärrä, missä mun rajat menevät. Heille näyttää siltä, että välillä juon ja välillä en eivätkä he ikään kuin tiedä millaisella fiiliksellä tulen paikalle. Omasta näkökulmastani taas kaikki on hyvin selvää: juon vähän tai en juo ollenkaan riippuen siitä, miten hyvä fiilis minulla lähtökohtaisesti on ja join tai en niin minua ei haittaa muiden alkoholin käyttö eikä mua voi estää tanssimasta. =D 

Jos I'm on top of the world niin kuin yleensä olen niin en todellakaan halua alkoholia kehooni, mutta jos on vähän epäsosiaalinen ja väsynyt olo niin olen ottanut sen yhden tai maksimissaan kaksi skumppalasia ja se siitä. Muut kuitenkin selvästi kokevat, että heidänkin tulee rajoittaa alkoholin käyttöään, jos en itse juo. 

Olen huomannut, että terveelliseen elämiseen pyrkimiseni on selvästi aiheuttanut pelkoa joissain ystävissäni ja usein mua on ärsyttänyt, että muiden alkoholin vähäisyyttä, aikaisin nukkumaan menemistä ja seuraavan aamun lenkkejä on kehuttu ja suitsutettu. Mutta omalla kohdallani tuollaiset asiat on koettu mood killeriksi ja sellaiseksi, että kohta muhun ei varmaan saa enää mitään yhteyttä, kun muutun niin paljon ja tässä lienee taustalla juurikin se bile-Bea identiteetti. 

Näissä tilanteissa on kuitenkin täytynyt olla hieman itsekäs ja pitää oma suunta selvillä. Olen nimittäin huomannut, että nekin, jotka aluksi ovat reagoineet ehkä vähän huonommin, ovatkin loppujen lopuksi selvästi helpottuneita siitä, että enää ei tarvitse mennä auringon nousuun ennen kuin päästään nukkumaan ja näin ollen seuraavanakin päivänä ehtii tekemään jotain järkevää. 

Sama kävi vegaanisuuden kanssa: aluksi sain kuulla siitä paljon ivailua ja vitsailua ja pyrkimyksestäni vegaanisuuteen tehtiin asia, joka hankaloitti porukalla kokoontumista. Minusta tuli taas se porukan vaikein ja ärsyttävin. Funny how things go, koska nyt suurin osa näistä ivailijoista haluavat ruuan olevan mielellään kokonaan vegaania, koska he ovat huomanneet, miten paljon heidän terveysongelmansa ovat rauhoittuneet kasvisruokavalion myötä. 

Ja tiedän, että tää kuulostaa todella itseriittoiselta, mutta muistan, kun jo nuorempana itkin äidilleni sitä, miksi mun täytyy aina olla se ensimmäinen, joka tekee jotain, saa muut reagoimaan negatiivisesti tai vähintään hämmentyneesti ja sitten vasta myöhemmin muutkin löytävät saman polun. Tähän äiti totesi vain, että joidenkin vain täytyy olla suunnan näyttäjiä ja uskaltaa olla se ensimmäinen, joka ottaa askeleen tiettyyn suuntaan. Onhan mullakin elämässäni joitain henkilöitä, joiden askelia seuraan ja heistä on usein varmasti tuntunut ihan samalta kuin minustakin, kun olen kaveriporukkani ensimmäinen niin monessa asiassa.

Ja näinhän se kyllä on todella pitkälle ollutkin niin kauan kuin muistan eli jo jostain eskarista lähtien. En ole pitänyt kovaa ääntä itsestäni ja olen ollut aina aika ujo, mutta jotenkin silti olen onnistunut herättämään muiden huomion ja saanut heidät tarkkailemaan sitä, mitä teen. Osa näistä valitsemistani poluista on toki olleet huonoja, esimerkiksi juominen, sillä olin ensimmäisten joukossa tuomassa krebailua ystäväporukkaani. 

Välillä tuntuukin niin typerältä ja tekopyhältä yrittää kääntää muiden päät siihen, mihin itse jo olen matkannut, sillä minähän se olin, joka toi jonkun asian muiden elämään. Ja nyt, kun itse olen pari askelta edellä, haluaisikin, että muut näkisivät saman "valon". Paljon olenkin saanut opetella sitä, että annan asioiden olla vaikka aiemmin minulla oli suorastaan pakonomainen tarve saada puhuttua asiat kunnon lopputulemaan. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että tuotahan elämä on: keskeneräisyyttä. Ja ne omatkin "nyt tää on loppuun käsitelty" ovat vain sitä niin kauan, kunnes jokin tilanne vaatii niiden asioiden nostamista uudelleen pöydälle. En siis enää jaksa välittää siitä, että muut toistavat omia virheitäni, vaan annan heidän kokeilla ja kasvaa niin kuin munkin annettiin.

Vaikka kiperiä tilanteita onkin syntynyt niin paras tapa osoittaa pelokkaille tai hämmentyneille läheisille se, että everything is alright, on yksinkertaisesti vain omalla polulla jatkaminen. Ja se on vaikeaa, mutta itse olen pyrkinyt ajattelemaan, että kukaan läheiseni ei hyödy mitään siitä, että en tarjoa heille parasta mahdollista versiota minusta. Ne, jotka katoavat elämästäni, eivät alunperinkään olleet tarpeeksi sisällä oikeassa elämässäni ja minussa. 

Ja sitten toisaalta täytyy myös hyväksyä se tosiasia, että välillä se bff:nä pitämäsi henkilö, joka kanssa olette tunteneet tarhasta asti, ei vain enää sovi elämääsi. Ja silloin on valittava haluaako junnata vanhassa sen takia, että silloin tarhassa tuo ihminen sattui valikoitumaan osaksi elämääsi vai haluatko mielummin kaiken sen, mitä tämä elämä voi sinulle tarjota.