... muistaakohan kukaan mua enää? =D En ihmettele, jos ei ja toisaalta hämmästyksekseni tämä blogi on viimeisen kuuden hiljaisen kuukauden aikana saanut 1053 vierailua!! Kiitos teille kaikille, jotka ootte jaksaneet käydä tsekkailemassa, mitä mulle kuuluu! 🩵
Mihin blogin kirjoittelu sitten taas tyssäsi...? Aluksi yksinkertaisesti siihen, että oli niin paljon kiirettä kilpailun, opiskelujen, harrastusten ja sosiaalisen elämän takia. Lisäksi mulla alkoi myös maalis-huhtikuussa taas tulemaan ahmimisongelmia ja huhti-kesäkuussa myös alkoholin käyttö lähti aika pahasti lapasesta. Mun edellinen teksti täällä tammikuulta oli selvästi iso enne, koska tuntuu et tähän päivään asti oon käynyt läpi kunnon identiteettikriisiä ja uskon, et binge eating & drinking on myös ollut mun tapa jotenkin yrittää rentoutua/hallita/pehmentää tota hassua juuretonta oloa.
Oon joutunut oikeasti kasvotusten sen kanssa, et sellaiset asiat, jotka ennen teki mut onnelliseks ja joita oon edelleen pitäny osana mun identiteettiä, ei oikeesti enää toimikaan. Tällaisia asioita on esim. tuollaiset kauneus/somekilpailut ja promotyöt, mitä kilpailuunkin kuului. Aloitin promotyöt 16-vuotiaana pääasiassa flaijereiden ja näytteiden jakamisella ja siitä sitten jatkoin promoomaan esim. messuille ja erilaisiin kauppojen tai kauppakeskusten tapahtumiin. Työskentelin aika pitkään Neutrogenan promoottorina Helsingissä asuessa, mutta muuten brändit vaihtelivat työtehtävistä riippuen. Oon tehnyt promotöitä myös Kaliforniassa, mutta pääosa promotöistä sijoittui Suomeen.
Musta oli ihanaa olla kaikkien edessä ja näkyä. Kauppakeskuksen vilinä oli musta ihanaa ja nautin siitä, et sain edustaa jotain brändiä, koska se toi mulle jotenkin ryhdikkäämmän ja vakavasti otettavamman olon. Se toi mulle itsevarmuutta, jota mulla ei sillon oikeesti ollut. Mä opettelin kaiken niistä tuotteista, joita promosin ja musta oli ihanaa olla niin itsevarma, tietävä ja osaava, koska lähes kympin keskiarvosta huolimatta mulla oli aina sellanen tunne, et olin jotenkin poikkeuksellisen tyhmä.
Mutta nykyään mä en tarvitse enää tota kaikkea ja hassua kyllä musta tuntuu kuin olisin ihan kala kuivalla vedellä, kun mut nyt laitetaan tuollaisiin samanlaisiin tilanteisiin! Mä en jotenkin enää osaa innostua tuollaisesta enkä saa noista hommista mitään, koska mun itsevarmuus ei tarvitse tuollaista työtä. Mä en tarvitse muiden edessä olemista, jotta tiiän olevani jotain.
En lyönyt kilpailua ihan kokonaan läskiksi, mut olin kieltämättä helpottunut maaliskuussa, kun en päässyt enää jatkoon, sillä jatkoon päässeet tytöt todellakin ansaitsi paikkansa ja olis ollut väärin, jos itse olisin päässyt finaalinelikkoon! Ja samalla mä palasin normaaliarkeen ihan vaan olemaan minä, mikä tuntui samaan aikaan hyvältä että myös oudolta. Mitäs nyt...?
Tuolloin tosiaan alkoivat ahmimisongelmat ja sitten niiden tilalle tuli "ahmimisjuominen". Tällä kertaa juominen lähti myös siinä mielessä käsistä, että kukaan ei edelleenkään tiedä, miten paljon olen oikeasti juonut. Aluksi kyse oli vain pienestä bilejuomisesta, mutta hiljalleen nuo juomamäärät alkoivat nousta useisiin litroihin per juhla. Oon aiemminkin kirjoittanut mun ongelmallisesta suhteesta alkoholiin ja muihinkin aineisiin ja tästä löytyy esim. postaukset Kokemukseni katkaisuhoidosta (tw!), Ajatuksia päihteettömyydestäni (tähän haluan takaisin!) sekä kuvaus mun ensimmäisestä yliannostuksesta, joka melkein vei multa hengen.
Loppujen lopuksi yliopiston mentyä kesälomalle juominen alkoi levitä useammalle päivälle viikossa ja alkoholimäärä saattoi olla yhden viikon aikana lähes kymmenen litraa. Läheiseni eivät kuitenkaan edes huomanneet tätä kaikkea, koska join suurin piirtein puolet kaikesta alkoholimäärästä yksin ja loput useassa eri porukassa, joten jokainen näki minun juovan vain muutaman annoksen. Saatoin esimerkiksi juoda pari lasia skumppaa brunssilla, lähteä siitä sitten vielä muutamalle lasilliselle toisten kamujen kanssa ja sitten jatkoin kaupan kautta kotiin juomaan vielä lisää yksinäni. Usein tuollaisina päivinä söin vain terveellisen aamupalan ja lounaan ja muuten elin ainoastaan alkoholilla.
Siinä vaiheessa, kun palleani alkoi olla todella, todella kipeä juomista seuraavana päivänä, aloin huolestua. Tuntui siltä, et maksani olisi ollut koko yön nyrkkeilysäkkinä ja seuraavana aamuna herätessä sitä jomotti ja se tuntui suorastaan olevan mustelmilla. Nyt viimeisen kahden viikon aikana olen juonut kaksi kertaa hieman liikaa, mutta en silti onneksi enää samanlaista järkyttävää määrää kuin aiemmin! Lisäksi syyskuun yksi isoimpia tavoitteitani on olla muutamaa tilaisuutta lukuun ottamatta kokonaan holittomana ja jatkaa tuota linjaa niin pitkään kuin mahdollista!
Tuolla kisan ja ahmimis-/alkoholiongelmien keskellä oli myös sellainen outo kokemus, jossa olin jälleen kerran PT:n valmennettavana, mutta tämä johti taas pettymykseen ja kokemukseen siitä, että en tule kuulluksi ja ymmärretyksi. Oon jo vuosia pitänyt PT:n valmennettavana olemista sellaisena helppona ulospääsynä silloin, kun tarvii potkua elämään, mutta silti tuntuu et mun on ollut lähes mahdotonta löytää sellaista PT:tä, jolle voisin olla ihan 100% rehellinen ja saisin sellaisen tuen, mitä haluan.
Mulla oli siis kisan aikana kunnon sporttikausi, näin tuloksia peilistä, tunsin tuloksia balettitunneilla ja salilla ja mulla oli hyvä fiilis. Söin terveellisesti PT:n tekemän ateriasuunnitelman mukaan ajattelematta sen enempää ja elämä oli jotenkin ihanan helppoa, kun ei tarvinnut miettiä mitä syödä ja miten treenata. Kuitenkin tossa homma tyssäsi taas siihen, et mä en vain enää nähnyt tuloksia niiden alun senttien ja kilojen lähtemisen jälkeen.
Mua turhautti, kun painoin duunia 100%:sesti kuukausien ajan ja silti kehitys polki paikoillaan. PT kuitenkin vain painotti koko ajan sitä, että tärkeintä on perus terveelliset elämäntavat ja oon jo normaalipainoinen, joten kannata murehtia liikaa rasvaprosenttia jne. jne. Musta onkin tänä vuonna tuntunut, että joka puolelta on tullut märkää rättiä sen suhteen et oon normaalipainoinen ja perus terve, joten "sulla on jo kaikki hyvin, nyt keskitytään vaan perus arkeen". En mä koe, että olisin saanut tukea sellaiseen fit lifeen, mitä oikeesti haluaisin elää ja samalla oon seurannut sivusta, kun saman PT:n lievästä ylipainosta tai muuten vain huonommasta kunnosta aloittaneet valmennettavat on selvästi saaneet paljon tiukemmat ruokavaliot ja treeniohjelmat.
Mutta mulle normaalipainoisena, vuosia treenanneena ja syömishäiriötaustaisena on vain sanottu, että esim. kaikki kehonkoostumuksen tsekkailut on ihan turhaa ja on myös ylipäätään vähätelty kehonkoostumusmittausten tuloksia. Ehkä johtuen mahdollisesti ainakin osittain siitä, että en ookaan ton PT:n valmennuksessa päässyt sellaisiin tuloksiin, joita hänkin oletti mun saavan. Mutta joka tapauksessa ajattelin kirjoittaa tästä ihan kunnon in depth postauksen, koska oon niin kurkkuani myöten tätä normaalipainoisen ihmisen tavoitteiden vähättelyä!
Nyt kesällä oon ollut poissaoleva sekä alakuloinen ja tän yhdistän ihan puhtaasti siihen, miten paljon oon juonut. Oon aiemminkin aina tiennyt missä kohtaa höllätä juomista, kun mulle alkaa tulla masennusoireita ja oikeesti harmittaa et en oo pystyny nauttimaan kesästä niin ku yleensä, koska oon ollu niin keitoissa. Mä oon se tyyppi, joka etenki kesäsin tuijottelee taivaan pilviä, kuuntelee lintuja ja aaltoja ja vaan on siinä hetkessä, mut tänä kesänä en oo osannu rauhottua samalla tavalla.
Nyt oon parin viikon ajan ottanut päivittäiset meditaatiot taas osaks mun arkea ja tuntuukin jo paljon rauhallisemmalta pään sisällä ja huomaan et osaan taas keskittyä niihin arjen ihaniin asioihin, jotka tuo hyvä mielen. En tarvii koko ajan jotain turruttajaa (musiikki, some, alkoholi, ruoka jne), vaan uskallan antaa itteni olla hiljaa paikoillaan ja vaan aistia asioita silmillä, korvilla ja nenällä.
Kaikesta negatiivisesta ja pelottavastakin huolimatta tässä vuodessa on kuitenki ollu myös todella upeita hetkiä!
Oon saanut tutustua aivan ihaniin uusiin ihmisiin, saanut tosi paljon
tukea ja rakkautta perheeltä ja ystäviltä, menestyny akateemisesti,
löytäny ittestäni taas uusia ulottuvuuksia ja vahvuuksia, kokeillu,
epäonnistunu ja noussu taas ylös. Oon käyny nousuvarjoliitämässä kamujen
kanssa, pelannut ahkerasti tennistä, edistynyt baletissa, yrittänyt opetella surffaamaan, käyny festareilla ja
korismatseissa ja viettäny tyttöjen iltoja serkkujen ja sororityn tyttöjen
kanssa. Oon lukenut, tanssinut, ollut kuudessa biisissä taustalaulajana ja käynyt viiden päivän ihanalla
reissulla Havaijilla perheen kanssa.
Ei siis voi sanoa et tää
vuos olis tähän mennessä mennyt ihan kokonaan hukkaan, vaikka pienoinen pettymys onki useesti se ensimmäinen fiilis, mikä mulle tulee ku mietin
tätä vuotta. Tästähän piti tulla mun vuos... Mut you know, ehkä tää on just se, millanen tän vuoden piti tähän mennessä olla, jotta loppuvuodesta tulee just sellainen kuin siitä tulee.
Tällä hetkellä musta tuntuu tavallaan ahdistavan juurettomalta ja
tavallaan rauhalliselta. En oo ihan varma, mihin lähden tästä eteenpäin,
mut sen tiedän, et terveyden tulee olla numero ykkösenä kaikessa, mitä
teen! Niin fyysisen ku henkisenkin.
Ehkä tässä on nyt hetkeksi tarpeeksi kuulumisia kuluneesta vuodesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti