Viime viikon tiistaina neljä 21-vuotiasta nuorta naista menehtyi auton ajaessa seitsemäkympin alueella yli 160 km/h ja kuskin menettäessä auton hallinnan sellaisella tien pätkällä, jossa minäkin ylitän katua useita kertoja viikossa.
Kyseiset neljä nuorta naista olivat henkilöitä, joihin olin juuri päässyt tutustumaan ja nyt he ovat poissa. Etenkin yksi heistä oli sorority rushin aikana se tyttö, joka toi minulle heti tunteen siitä, että olin kotona ja mietin miten ihanaa olisi, jos saisi hänet tai hänenlaisensa tytön sorority-isosiskoksi. Ja nyt häntä ei vain enää ole. Ikinä.
Alkuun en tuntenut yhtään mitään. En edes yliopistolla järjestetyissä tilaisuuksissa. Tuntui, että minun oli vain pakko pusertaa normaalia elämää juuri samalla kaavalla kuin mitä olin suunnitellutkin. En saanut antaa noiden nuoren neljän naisen täysin puskista tulleen kuoleman muuttaa minussa tai elämässäni yhtään mitään.
En halunnut edes hetkeksi pysähtyä ajattelemaan sitä, että kukaan ei enää koskaan kuulisi noiden neljän nuoren naisen naurua ja etenkin, että he lähtivät tavalla, johon heillä ei ollut yhtään minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa. Kuski oli ainoa eloon jäänyt.
Nuo tytöt olisivat voineet olla ketkä tahansa ja tämä kaikki on vain niin absurdia, että oli kaikista helpointa olla edes yrittämättä tajuta, mitä tapahtui ja miten tämä kaikki vaikuttaa niin moneen sekä yliopistolla että tyttöjen perheissä. Yhtä hyvin minun kuvani voisi olla lehdissä ja uutissivustoilla ja minun muistokseni olisi pystytetty pienempi valkoinen risti Pepperdinen kampuksen kukkulalle, jolle on aiemmin ollut pystytettynä vain yksi iso risti. Tuota kuolemien täyttä sattumanvaraisuutta on ollut mahdotonta ymmärtää. Miksi juuri he?
Joten on ollut helpompaa vain sulkeutua. On tuntunut siltä, että olen juuri niin hyvässä vaiheessa kaikkien pelkojeni voittamisessa, että en voi antaa itseni nyt murtua. En halua taas olla se sotkuinen itkukasa, joka olen vähän liiankin usein ollut viimeiset pari vuotta.
En ole halunnut antaa mahdollisuutta sille, että joutuisin kaikkien muiden pelkojen jämien lisäksi vielä käsittelemään läpi uuden, tuoreen ja ison pelon siitä, että minä ja kuka tahansa minulle rakas voi oikeasti kuolla ihan koska tahansa. Ilman, että ottaa itse typeriä riskejä tai laittaa itsensä tilanteisiin, joissa voi käydä huonosti. Kuka tahansa rakas, niin kuin nuokin tytöt, saattaa vain olla keskustelemassa ystävien kanssa kadulla ja nämä ovat viimeiset hetket.
Tällä viikolla olen vihdoinkin uskaltanut antaa itseni tuntea, vaikka edelleen päällimmäinen tunne onkin puhdas hämmennys. Tälläisestä lukee uutisista lähes viikoittain jostain puolelta maailmaa, mutta edes tilanteessa, jossa oikeasti tunsi uhrit, ei tätä vain osaa tajuta. Kuitenkaan jostain syystä tämä ei ole aiheuttanut minussa pelkoa siitä, että koska tahansa tulee ns. seuraava isku. Ehkä se on ajatus siitä, että salama ei voi iskeä kahta kertaa samaan paikkaan, vaikka totta kai se voi.
Mutta toisaalta ehkä se on vain sellainen valheellinen ajatus, johon saa antaa itsensä tuudittautua, jotta pysyy edes jotenkin järjissään. Ehkä se ei ole tämän tragedian kieltämistä, vaan ymmärrettävä ja järkeväkin keino jatkaa eteenpäin. Aluksi tuntui jotenkin pahalta, että en halunnutkaan yhtäkkiä lähteä muuttamaan kaikkea ja elämään kuin viimeistä päivää.
Eikö tämä tosiaan vaikutakaan minuun tämän enempää? Kuitenkin juuri nyt viimeiset pari viikkoa olen elänyt juuri niin kuin haluankin ja mikä tuntuu hyvältä, joten eikö ole positiivista, että minun ei tarvitsekaan muuttaa kaikkea? Olen selvästi jo niin hyvää matkaa menossa, että millekään 180-asteen koukkauksille ole tarvetta!
Kaikessa parasta on ollut nähdä se, miten ihmiset ovat tulleet yhteen. Miten Sigma chi fraternity pystytti nuo neljä puuristiä ja heidän muutaman päivän päästä oleva derby-hyväntekeväisyystapahtumansa muuttui heti avunannoksi tyttöjen perheille ja tapahtumassa esitetään lauluja, jotka olivat rakkaita noille neljälle nuorelle naiselle. Miten tyttöjen sorority on tiivistynyt ja miten jokaisella on lupa surea, itkeä ja olla vihainen, mutta myös tarrata kiinni sellaisiin asioihin, jotka auttavan jatkamaan, kuten ystävien syntymäpäivien viettoihin ja harrastuksiin.
Miksi tämä kaikki osui juuri meidän yliopistoon ja sororityyn, juuri näihin perheisiin ja ystäväporukoihin… En tiedä, mutta tiedän, että vaikka etenkin tyttöjen vanhempien kipu ei tule koskaan kokonaan lähtemään, me selviämme tästä jotenkin. Haluan elää jokaisen päivän näiden nuorten naisten muistoa kunnioittaen ja tuntien vilpitöntä iloa ja onnea siitä, että saan itse vielä elää. Ilman, että iloni olisi jotenkin itsekästä ja tyttöjen muistoa ilkkuvaa. Ei, haluan, että elämäni on sellaista, mitä he eivät ehtineet elää tarpeeksi pitkään, mutta jonka heistä jokainen olisi ansainnut.
Kiitos, kun saimme olla osa teidän aivan liian lyhyenä päättyneitä elämiä ja kiitos siitä, että saamme pitää teidät muistoissamme ja sydämissämme siihen asti, kunnes mekin lähdemme täältä! Rest in peace you beautiful angels. We will meet again! 🕊️
 |
| * Kuvat Sigma Chin ja Pepperdinen Instagramista |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti