Ihastuminen avasi haavat

Kohtahan tämäkin kuu on jo puolivälissä, hupsista.......... Helmikuu on alkanut hieman erilaisissa tunnelmissa kuin olin alunperin ajatellut, sillä kampuksen urheilupiireissä tuli törmättyä jo tammikuussa useaan kertaan erääseen herrahenkilöön, joka auttoi minua muutaman laitteen kanssa. Hän on todella tikissä kunnossa, hänellä on naurettavan kaunis aasialainen kasvojen luusto ja hän on toiminut aiemmin muutaman vuoden mallina, joten sanomattakin selvää, että kyllä, olen muutaman kerran tuijottanut niin kuin varmaan kaikki kampuksen tytöt. ='D Todella suureksi yllätyksekseni viime viikolla hän lähestyi minua ja pyysi kävelylle Mandeville Canyon-vaellusreitille viikonloppuna. Minähän en tunnetusti koskaan kieltäydy liikunnasta, joten lauantaina suuntasimme kohti noita maisemia ja tuo päivä oli ehkä paras hetkeen!

Herrasmiehenä hän antoi suudelman ainoastaan kädelleni retkelle lopuksi ja sen jälkeen olin aivan taivaissa, mutta..... Minulla ei ole mitenkään erityisen hyviä kokemuksia miehistä tai nuorista miehistä. Osa tuosta on ollut aivan omaa typeryyttä ja liittyi hyvin vahvasti siihen, miten paljon join, biletin ja muutenkin vietin aikaa hieman hämärissä piireissä. Ei siis kovin yllättävää, että lähelleni kertyi vain pohjakuraa. Ja toisaalta osittain nuo huonot kokemukset ovat liittyneet siihen, että olen yksinkertaisesti itse ollut liian naiivi, kiltti enkä ole uskaltanut sanoa ei.

Arvet noista ajoista ovat syvemmät ja edelleen paljon kivuliaammat kuin olin ajatellut ja nyt olen nyt yrittänyt käydä niitä läpi. Olen itkenyt paljon, miettinyt miksi, miksi, miksi, yrittänyt pysyä pinnalla kamalien, tukahdetuttejen muistojen keskellä, hikoillut tuskaa pois salilla tuntematta mitään iloa urheilusta ja yrittänyt oppia taas luottamaan. Yrittänyt antaa tilaisuuden jollekin, mikä ei ole likaista tai millään tavalla vääristynyttä. Luottaa siihen, että oikeasti kelpaan ja riitän. Halusin kertoa Mr. P:lle kaiken, mutta samalla pelkäsin, että avautumiseni olisi aivan liikaa näin alkuvaiheessa eikä hän olisi enää kiinnostunut minusta. 

Koska ymmärrän aivan hyvin, että hirveä menneisyyden painolasti, joka on vielä parantumattomana haavana voi tuntua liian rankalta uuden tuttavuuden kohdalla. Kumpikin meistä on kiireinen opiskelujen, töiden ja urheilun parissa, joten yksin tässä riittää tasapainottelemista. Mutta siihen päälle vielä toisen henkilön traumat niin saatat miettiä onko se toinen sen arvoinen, että jaksat työntää itsesi läpi noiden traumojen käsittelyn. 

Tämä kaikki kuitenkin vaikutti minuun niin paljon, että keskiviikkona avasin Mr. P:lle kaiken ja sulkeutumisen sijaan tämä oma avautumiseni avasikin myös hänessä sellaisia asioita, jotka hän toivoo voivansa jättää menneisyyteen ja unohtaa. "Let's heal together" hän sanoi lopulta kyynelten seasta heikosti hymyillen ja otti käsistäni kiinni. Ensimmäinen suudelmamme oli kyynelillä koristeltu, mutta me parannumme yhdessä ja se on tärkeintä.

 

 

Tuon keskiviikkoisen jälkeen tuntuu taas siltä, että näen taas kaikki värit kirkkaina ja tulevaisuudessa on jotain järkeä. Oli pelottavaa muuttua aivan yhtäkkiä iloisen tapahtuman seurauksena pelkäksi harmaaksi kuoreksi, saavuttaa mahtavia asioita balettitunnilla ja saada vuolaasti kehuja opettajalta ilman, että siitä tuli yhtään minkäänlainen olo. Todeta salilla, että hei, painoja täytyy taas nostaa, koska kehitys on niin nopeaa, mutta tuo ei tuonut edes pientä hymyn tapaistakaan kasvoilleni. Ahdistuksen lisäksi pintaan nousi ärtymys: onko minun oikeasti pakko elää koko ajan menneisyyteni virheet uudestaan ja uudestaan!? Teen kaikkeni, jotta voisin elää hetkessä, mutta näemmä minulla ei ole siihen lupaa.

Nyt olen siirtynyt kohtelemaan itseäni pehmeämmin ja ärsyyntymisen sijasta olen antanut itselleni luvan olla edelleen hieman verillä. Pääasia on kuitenkin se, että en paennut vaan kohtasin nuo muistot ja menneisyyden hirviöt ja olen nyt matkalla kohti elämää, jossa nuo asiat eivät enää tuo tunteita pintaan. Tiedän, että luottamuksen rakentaminen tulee vaatimaan aikaa, mutta olemme tässä matkassa yhdessä ja olen siitä todella kiitollinen! 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet jo vuosia ja Mr. P on sanonut aivan samaa. Olemme miettineet päämme puhki olemmeko kuitenkin joskus aiemmin jutelleet ja käyneet läpi iCloudimme kuvat, jos kuitenkin spottaisimme toisemme sieltä taustalta. En ole koskaan aiemmin uskonut mihinkään twin flame-juttuihin, mutta tämän kohtaamisemme tiimoilta minun täytyy ehkä olla valmis muuttamaan ajatuksiani tuosta asiasta. Niin tutulta Mr. P tuntuu jo nyt ja hänen uutenakin esittämänsä asiat tuovat itselle lähinnä ajatuksen "ai niinhän se tosiaan olikin!" sen sijaan, että asia tulisi kokonaan uutena. 

Mystistä on elämä, mutta hauskaa vain, että käy tälläistä! =) Tämän tulevan viikonlopun aikana haluan urheilla paljon ja lisäksi halun ruokailuun rotia, sillä noiden harmaiden päivien läpi olen vaeltanut todella huonolla ruokavaliolla. Joko olen syönyt liian vähän ja muutamana päivänä kaloreita peräti kertyi puhtaasti nolla ja sitten taas toisina päivinä olen syönyt monta tuhatta kaloria pelkkää roskaruokaa. Ei hyvä ollenkaan ja myös yksin tuollainen vaikuttaa mielialaan! 

Kroppa ja pää huutaa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia ja väriä ruokailuun. Hikoilua salilla, itsensä ylittämistä huomisessa baletin workshopissa ja täytyy myös opiskella sunnuntaina, koska harmauden keskellä jäin jälkeen aika monessa tärkeässä asiassa. Pieni notkahdus siis kävi, mutta täältä minä taas nousen! Kiitollisena ja tulevaisuuteen sekä itseeni luottaen. Onnellisena, siunattuna ja rakastettuna. 

Kaikesta läpikäymästäni huolimatta on aivan helkkarin mahtavaa olla juuri minä.