Henkisesti väkivaltaiset ystäväsuhteet romuttivat minut

Olen aiemmin aika ajoin tuonut esille sitä, että olin pitkään todella toksisissa ja suorastaan henkisesti väkivaltaisissa ystävyyssuhteissa usean eri henkilön kanssa, mutta en ole kirjoittanut asiasta mitenkään erikseen. Nyt kuitenkin ajattelin avata tätä aihetta, sillä pahimmista ajoista on jo riittävän kauan eikä näiden asioiden ajatteleminen enää saa minussa aikaan mitään erityisiä tunnereaktioita.

En enää mieti sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin ja miten olisin saanut pelastettua tuon ystäväporukan, vaan olen kiitollinen siitä, että tulin paljastaneeksi sen, miten raakoja ja myrkyllisiä nuo ihmiset pystyivät olemaan parhaalle ystävälleen. Ja olen myös kiitollinen siitä, että pääsin heistä eroon ja olen nyt saanut jo pitkään kasvaa kokonaan minuna itsenäni rakastavien ja minua tukevien ystävien ja kumppanin ympäröimänä!

Kaiken kaikkiaan tämä tapahtumaketju on useiden vuosien mittainen ja se oli jatkunut jo pitkään silloin, kun aloitin tämän blogin joulukuussa 2021, mikä nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu todella surulliselta ja absurdilta! Aina välillä oli kuitenkin myös ns. seesteisempiä jaksoja, jolloin soimasin itseäni siitä, miten huonoiksi ystäviksi koin nuo ex-ystäväni tai miten annoin itseni ärsyyntyä heidän kommenteistaan tai käyttäytymisestään. Haluan jakaa tämän tarinan siltä varalta, että tämä eksyisi jonkun sellaisen luettavaksi, joka ei ole aivan varma siitä, onko hän käymässä läpi juuri jotain samanlaista ja toivon, että tämä herättää sinut! 

Minäkin keksin pitkään tekosyitä noiden ex-ystävien puolesta ja selittelin heidän toksista käyttäytymistään ties millä tavoin, mutta usko mua: se ei ole sen arvoista! Jokainen meistä ansaitsee ympärilleen tukiverkon sellaisista ihmisistä, jotka vilpittömästi rakastavat meitä sellaisina kuin olemme ja haluavat vilpittömästi meille meidän parasta. Niin myös sinäkin, vaikka et ehkä itse uskalla uskoa sitä juuri nyt. ❤️‍🩹

 

Asiat alkoivat muuttua todella hitaasti, mikä oli ehdottomasti yksi syy siihen, miksi tilanne eteni niin pahaksi ilman, että osasin edes kunnolla reagoida mihinkään. Alku oli niin huomaamaton, että en edes osaa kunnolla sanoa, mikä oli ensimmäinen muutos ja mistä se johtui, mutta muistan, että kasvavassa määrin minun puheeni päälle alettiin puhua, jolloin kilttinä vaikenin ja annoin muiden puhua.

Tämän jälkeen alkoi hiljalleen mun läsnäoloni ohittaminen eli saatoin olla samassa tilassa ystävieni kanssa, mutta he eivät reagoineet minuun. Tämä oli loppuvaiheissa pahimmillaan sitä, että heilutin käsiäni ja lähes huusin ”heeeeeiii??!!!” heidän edessään, mutta he eivät silti katsoneet minuun päinkään tai ottaneet minua mukaan keskusteluun. Kuitenkin siihen meni vuosia, että tilanne kärjistyi noin pahaksi, joten ohitin alun ignooraukset vahinkoina, humalana tai liian kovalla soineena musiikkina. 

Tilannetta mutkisti myös esimerkiksi se, että kun hengasin vain joidenkin noiden henkilöiden kanssa erikseen niin meillä oli todella hauskaa yhdessä. Eli tilanne oli ikään kuin normaali ja samanlainen kuin aiemmin ja vain ryhmätilanteissa tuli noita outoja uusia tilanteita, joissa minua alettiin työntää ryhmän ulkopuolelle.

Ehkä noin puoli vuotta selvän meidän välisen energian muuttumisen jälkeen ex-ystäväni olivat yhtäkkiä eriä mieltä lähes kaikesta minun kanssani. Yhtäkkiä meillä ei ollutkaan mitään yhteistä. Ja paradoksaalisesti huomasin samoihin aikoihin, että sen sijaan, että meidän kaikkien erilaisuutta olisi arvostettu niin kuin aiemmin, meidän olisikin yhtäkkiä pitänyt pitää samoista asioista, kuunnella samanlaista musiikkia ja haluta puhua vain hyvin kapean skaalan asioista. Yhtäkkiä syntyi hirveästi väärinymmärryksiä, joita nämä ex-ystävät yrittivät selvittää istuttamalla minut alas ja kertomalla mitä sanoin ja/tai tein väärin heidän mielestään.

Alkuun ajattelin, että oli hyvä, että nuo asiat tuotiin esiin ja naiivisti ajattelin, että noiden keskustelujen kautta saisimme puhdistettua ilmaa ja korjattua väärinymmärrykset. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että tämä ei enää riittänyt, vaan minun oletettiin muuttuvan juuri sellaiseksi kuin millaiseksi he halusivat minun muuttuvan. Tajusin yhtäkkiä, että eivät nuo olleet oikeasti keskusteluja, joissa minun puoltani olisi edes yritetty ymmärtää, vaan nuo olivat heille yritys runnoa minut samaan muottiin ja kun en totellut, meidän välimme huononivat vieläkin enemmän.

Tajusin, että en koskaan saanut kuulla mitä minun olisi pitänyt tehdä eli heillä ei edes ollut antaa mitään oikeita korjausehdotuksia, vaan he kävivät läpi joka ikistä minun tapaani toimia ja kertoivat, että he eivät pitäneet siitä. Osa asioista oli toki isompia ja tavallaan oikeutettujakin (tästä hieman lisää myöhemmin) eli esim. se, että en kertonut heille enää asioistani, mutta osa oli esimerkiksi minun tapani kommunikoida juuri "väärällä tavalla" eli tekstaten silloin kuin muut laittoivat ääniviestejä tai ääniviestein, kun muut tekstasivat.

Kuva on netistä

Samoihin aikoihin huomasin, että hengailujemme aikana puheenaiheeksi nousivat yhä useammin muut ihmiset, heidän elämänsä ja heidän valintansa. Ja kukapa meistä ei puhuisi muista, mutta se sävy, mikä noissa keskusteluissa oli, oli mielestäni todella inhottava. Ex-ystävät puhuivat muista kuin he olisivat itse täydellisiä eikä heidän käyttäytymisessään olisi mitään ristiriitaisuuksia tai heillä ei muka olisi mitään selvittämättömiä ongelmia itsensä tai muiden kanssa.

Normaalit jonkun toisen ihmisen elämän tapahtumien kertaamiset muuttuivat noiden ihmisten kutsumiseksi tyhmiksi ja jatkuvasti sen toitottaminen, miten he tarvitsevat ammattilaisapua. Myös minä sain saman vinkin useita kertoja, kun vaikka sanoin, että olin sillä kyseisellä viikolla syönyt taas vähän huonommin tai joku asia stressasi. Kaikkeen piti yhtäkkiä hakea ammattiapua huolimatta siitä, että nämä ex-ystävät tietenkin itse kokivat, että he eivät moista tarvinneet yhtään mihinkään.

Vihasin niitä illanistujaisia, joille tulin hyvillä mielin laittautuneena ja sitten samppanjalasien äärellä nuo ex-ystävät vetivätkin juomaa kaksin käsin ja jauhamalla jauhoivat vihaisesti sanoja sylkien muista ihmisistä. Heitinkin kerran puolivitsillä, että mitä, mitä, mä luulin tulleeni hengaamaan ystävieni kanssa, mut tää onkin taas yks uus jakso Beverly Hillsin täydellisiä naisia. Tähän he reagoivat toteamalla, että se kyseinen henkilö, josta he jauhoivat paskaa, ansaitsi sen, koska hänen käyttäytymisensä oli niin typerää. Istuin loppuillan hiljaa huoneen kaukaisimmassa nojatuolissa ja kotiin palattuani olin niin tyhjä ja yksin ja itkin pitkään. Lisäksi podin todella huonoa omaatuntoa siitä, että olin edes ollut samassa tilassa, jossa tuosta henkilöstä puhuttiin paskaa.

Samoihin aikoihin huomasin, että ex-ystäväni eivät enää ollenkaan osanneet heittää itsestään vitsiä ja kaikesta tuli hirveän vakavaa. Jokaisesta yksittäisestä sanastakin alkoi joutua tilille heidän kanssaan samalla, kun he itse käyttäytyivät ihan miten sattuu minua ja myös muita ihmisiä kohtaan. Tässä vaiheessa olin jo jonkun aikaa yrittänyt ottaa etäisyyttä heihin, sillä en saanut meidän keskinäisestä ajanvietosta enää mitään iloa irti ja päinvastoin huomasin jännittäväni jokaista tapaamista niin paljon, että nukuin edellisenä yönä huonosti ja heti aamulla herättyäni käteni alkoivat täristä.

Tämä oli outo ja ahdistava tajuaminen: minä en oikeasti halunnut viettää heidän kanssaan enää aikaa. En koskaan ikinä ollut uskonut, että voisin ajatella heistä noin, sillä olin kuitenkin todella pitkään ajatellut, että ehkä heillä vain oli tosi stressaava elämäntilanne ja liika alkoholi yhdistettynä siihen pahensi kaikkea ja toi heistä huonoimmat puolet esiin. Mutta kun tilanne ei kehittynytkään parempaan suuntaan, vaan ainoastaan paheni, olin todella ahdistunut ja surullinen ja tajusin, että tämä saattaa oikeasti nyt olla se kohta, jossa me lakkaamme olemasta ystäviä. 

Pelkäsin jokaista sanaani ja ilmettäni sekä kasvotusten että Whatsappissa enkä uskaltanut enää edes kertoa mitään minulle tapahtuneita iloisia asioitakaan, koska välillä niinkin pienestä asiasta kuin hyvin menneestä tanssitunnista syntyi taas yksi uusi vakava keskustelu, jossa minulle muun muassa kerrottiin, että treenaamiseni oli sairasta. Toinen keskustelu syntyi siitä, kun sanoin, että olin jo jonkun aikaa onnistunut pysäyttämään kaiken liika-ajattelun ja hihkuin sitä, miten ihanan rauhallinen olo minulla oli. Tämä kuulemma tarkoitti automaattisesti sitä, että pidin itseäni parempana kuin ex-ystäviäni ja loukkasin heidän tunteitaan syvästi, kun sanoin tuon asian ääneen.

 

Kuva on netistä

En enää tiennyt ollenkaan, mikä triggeröisi heidät vihakampanjaan minua kohtaan, joten silloin, kun hengasimme, olin pääasiassa vain hiljaa ja tämä taas johti siihen, että he suuttuivat sitä, että en enää puhunut asioistani. Ja tottahan se tietenkin oli: tanssin ohuella jäällä monen minulle tärkeän kokemuksen ja asian ympärillä enkä kertonut enää noista asioista. Mutta sen sijaan, että minä (tietenkin) olisin ollut se pahin ongelma, heidän olisi ollut hyvä miettiä sitä, miksi en enää kertonut heille mitään.

Loppuaikoina heidän isoin ärsyyntymisensä aihe olikin se, että en puhunut heille ja heidän tulkintansa mukaan yritin vain epätoivoisesti paeta asioita elämässäni, koska en puhunut. Olin tyhmä, naiivi, sairas ja lapsellinen, koska en joka ikisellä tapaamisella halunnut kaivella menneitä, diagnosoida itseäni tai muita ja en enää kertonut elämästäni heille. He näkivät minut toksisen positiivisena ihmisraukkana ("you poor child" on suora lainaus heiltä), joka ei suostunut käsittelemään vaikeita asioita, vaikka samaan aikaan yritin muun muassa koko ajan käsitellä kaikkea sitä vaikeaa, mitä he heittivät niskaani.

Tietenkin he sen sijaan olivat todella kypsiä ja vastuuntuntoisia, kun he kutsuivat ihmisiä keskustelemaan asioista heidän kanssaan eivätkä he paenneet asioita tai pelänneet sanoa niitä ääneen. Vaikka tuossa kohtaa olin jo kauan sitten tajunnut, että kyse ei ollut vuorovaikutteisesta, aikuismaisesta keskustelemisesta, vaan siitä, että he halusivat kaataa niskaasi kaikki sinun ”vääryytesi” ja saada sinut muuttamaan itseäsi juuri sellaiseksi kuin he halusivat.

Yritin monta kertaa turhaan sanoa sitä, että vastuu ei ole vain sillä, jonka pitäisi puhua, vaan myös niillä, joiden pitäisi kuunnella. Et voi olettaa, että sinulle halutaan avautua, jos 1) jätät jatkuvasti toista henkilöä kokonaan huomioimatta eikä kyse voi enää olla vahingosta 2) kuvainnollisesti syljet jatkuvasti tuon toisen kasvoille ja 3) teet koko ajan aivan absurdeja johtopäätöksiä tästä henkilöstä ja siitä, mitä hän on sinulle kertonut. Ei kukaan koe tuollaista tyyppiä turvalliseksi!

Niin monta kertaa he suuttuivat minulle asioista, joita en ollut koskaan tehnyt tai sanonut ja edelleen nuo tilanteet tuntuvat ihan joltain psykologiselta kauhuelokuvalta, jossa sinua yritetään saada uskomaan itsestäsi jotain, mitä et ole koskaan ollutkaan. Alkuun siis huomasin, että he yhtäkkiä heti tapaamisemme alusta lähtien piikittelivät minua jostain asiasta ja muutaman päivän piikittelyn jälkeen tämä tilanne kärjistyi taas siihen, että piti ”aikuismaisesti” istua alas ja ”keskustella”. Ja tuon keskustelun aikana minulle sitten selvisi, että he oikeasti suuttuivat minulle asioista, joita ei ollut koskaan tapahtunut ja usein minulla oli kaiken lisäksi todisteita siitä, että he olivat joko huomaamattaan tai tahalteen sepittäneet minusta tarinaa itselleen. Tarinaa, jota he sitten käyttivät minua vastaan.

 

Kuva on netistä

Ja ehkä nuo loppuaikojen asiat ovat ne, joihin välillä edelleen haluaisin eniten saada vastauksia. Haluaisin tietää, uskovatko he oikeasti, että nuo asiat olivat tapahtuneet vai tiesivätkö he itsekin siinä ”keskusteluhetkessä”, että he sepittivät paskaa ihan vain, että pystyivät muka oikeuttamaan oman vihansa minua kohtaan. Koska sen minä tiesin kyllä, että he eivät enää pitkään aikaan olleet pitäneet minusta, mutta en koskaan ajatellut, että he oikeasti lähtisivät tuollaiselle linjalle sen sijaan, että esimerkiksi ehdottaisivat pientä taukoa. Koska voi Luoja, minä odotin sitä ehdotusta!

Loppujen lopuksi tuntui siltä, että he nauttivat siitä, että saivat vihata minua. ja se oli yksi asia, mikä toi heitä lähemmäs toisiaan ja loi heille ryhmähenkeä. Tässä kohtaa en enää ollut osa heidän omaa pienempää klikkiään ja kaikki keskustelu oli jo lähes vuosi sitten siirtynyt meidän yhteisestä ryhmästä heidän omaansa. Minulta ei enää kysytty kuulumisia, vaikka kuulemma kuulumiset piti aina kysymällä kysyä eikä saanut olettaa, että muut kertovat heidän oikeista tunteistaan ja kuulumisistaan. Minun piti vääntää heille kaikki asiat rautalangasta, koska kuulemma he eivät jaksaneet tulkita mitään samaan aikaan, kun he pitivät minua pimennossa ja enkä koskaan tiennyt, mitä heidän päässään liikkui. 

 

Tapasin sattumalta erään tutun, jonka kanssa jäin juttelemaan joksikin aikaa ja sovimme, että täytyy kunnolla istua alas ja jutella pitkästä aikaa. Tuo tuttu kutsui myös muita tuttujani mukaan ja niinpä tapasimmekin pian pienellä porukalla. Kun istuimme lämpimän auringon alla puistossa, minusta tuntui ahdistuneemmalta kuin hetkeen: en uskaltanut sanoa mitään, seurasin koko ajan miten muut reagoivat asioihin ja seurasin heidän esimerkkiään, en uskaltanut kysellä keneltäkään mitään lisää siitä, mitä he olivat juuri kertoneet ja kerroin omat viime vuosien kuulumiseni niin lyhyesti kuin mahdollista, jotta spottivalo siirtyisi pois päältäni.

Yhtäkkiä näin millainen haamu olin entisestä minästäni. Minä, joka olen aina ollut puhelias, kupliva, nauravainen ja helposti muiden kanssa toimeentuleva, olin yhtäkkiä muuttunut lähes mykäksi ja täysin sulkeutuneeksi. Huomasin, että aloin taas jäädä keskustelujen ulkopuolelle ja sama tuttu ahdistus tuntui kasvavan rintakehässä ja kurkussa, mutta tällä kertaa tähän reagoitiinkin sillä, että minulta kysyttiin pehmeästi hymyillen asioita ja ikään kuin ottamalla otettiin osaksi keskustelua ja koko ryhmää. Muut ryhmän jäsenet pidättäytyivät kertomasta omista asioistaan ja antoivat minulle vuoron puhua.

Tapaamisen jälkeen laitoin meidän uuteen ryhmäämme viestillä pahoittelut siitä, että olin ollut niin sulkeutunut ja kerroin, että olen aika pitkään ollut tosi vaikeassa ystävätilanteessa, mutta en edes tiennyt, että se oli oikeasti vaikuttanut minuun näin syvästi. Eihän minulla aiemmin oikeastaan ollut keitään muita, joiden kanssa vietin aikaani kuin nuo toksiset ihmiset, joten en edes ollut päässyt näkemään tätä muutosta itsessäni.

Seuraavalla tapaamiskerralla sitten avauduinkin kaikesta ja olin oikeasti vilpittömän hämmästynyt nähdessäni noiden tyttöjen ja poikien reaktiot! Yksi yritti pidätellä kyyneliä, kaksi oli silminnähden vihaisia ja toinen heistä jopa kysyi halusinko, että he istuttaisivat nuo ex-ystävät alas ja kävisivät pienen keskustelun heidän kanssaan siihen tyyliin, mitä minulle oli tehty. Loput olivat selvästi järkyttyneitä ja sanattomia siitä, miten parhaat ystävät voivat hiljalleen kääntyä tuollaisiksi. Ja minä kun olin juuri ihan neutraalilla äänensävyllä kertonut kaiken pitäen montaa asiaa ihan "normaaleina" stressaantuneen tai huonossa tilanteessa olevan ihmisen käyttäytymisenä. Heidän reaktionsa vetivät viimeisetkin tekosyyni vessasta alas ja tajusin, että minua kohtaan oli jo pitkään käytetty ihan puhdasta henkistä väkivaltaa.

Huolimatta siitä, että olin saanut jo monia todella positiivisia kokemuksia, ei minusta silti aluksi tuntunut yhtään sen helpommalta. Tai tuntui aina silloin, kun olin erossa noista ex-ystävistä, mutta aina, kun he vähänkään lähestyivät minua, ahdistus vei kaiken ilon. Mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin samaan aikaan, kun totesin itsekin joka ikinen kerta, että en yksinkertaisesti halunnut tehdä mitään toisin! Olin iloinen siitä, miten olin muuttunut ja millaisen rauhan olin löytänyt sisältäni, millaisia uusia harrastuksia minulla oli ja mitä kohti halusin lähteä. 

 

Kuva on netistä

Hiljalleen aloin siis saada yhtä enemmän ja enemmän positiivisia kokemuksia muiden kanssa vietetystä ajasta ja itsetuntoni alkoi kohota. Mutta silti koin jatkuvaa kaipuuta johonkin vanhaan. Siihen, millainen tehoryhmä me joskus olimme ja miten vilpittömän hauskaa meillä oli. Miten me tanssimme, nauroimme vedet silmissä vatsat kipeinä, teimme viikonloppureissuja eri kaupunkeihin ja osavaltioihin… Minulla oli ikävä meitä. Ja samaan aikaan tiesin, että meitä ei enää ollut enkä minä myöskään halunnut olla enää sellainen, jollainen olin aiemmin.

Huomasin, että en luottanut siihen, että minusta oikeasti pidettäisiin ja tein sitä samaa, mitä nuo ex-ystävät olivat tehneet minun kohdallani: laitoin sellaisia ajatuksia, sanoja ja tekoja noiden tuttujen päähän ja suuhun, joita he eivät luultavasti koskaan edes ajatelleet tai sanoneet. Ja osittain kai nuo positiiviset kokemukset jopa pahensivat omaa oloani, koska oli ollut tavallaan paljon helpompaa olla 100% huonossa tilanteessa. Nyt, kun pääsinkin näkemään ja kokemaan ihania asioita, en osannut uskoa niitä todeksi ja tuo ahdisti vieläkin enemmän kuin pelkät negatiiviset asiat.

Mietin, miten kukaan ei ikinä voisi rakastua minuun ja mitä nuo ex-ystävät aivan varmasti haluaisivat sanoa tai ehkä jopa sanoisivat tuolle mahdolliselle kumppanilleni minusta. Mietin sitä, miten he minua kuvailisivat ja minusta tuntui toivottamalta. Toivottamalta kaiken sosiaalisen suhteen ja olin todella voimaton ja väsynyt. Tajusin olevani tilanteessa, jota en koskaan ajatellut joutuvani käymään läpi: olin parikymppinen nuori nainen, jonka piti yhtäkkiä aloittaa sosiaalisten suhteiden osalta lähes aivan kokonaan nollasta.

Synkimpinä hetkinä oikeasti kaduin sitä, että en ollut kuollut joko yliannostukseen tai oman käden kautta. En nähnyt minulla olevan mitään toivoa löytää uusia ystäviä tai kumppania, kun en edes saanut parhaita ystäviäni pitämään minusta. Hiljalleen kai positiiviset kokemukset alkoivat korjata pahimpia vaurioita ja kun sain uusia ystäviä minun oli paljon helpompi päästää noista toksisista ihmisistä irti, koska en jäänyt enää yksin. Sen jälkeen, kun nuo ex-ystävät oikeasti suuttuivat siitä, että olin tutustumassa uusiin ihmisiin, tein omassa mielessäni päätöksen siitä, että minulle tuo ystäväporukka oli kuollut vaikka en uskaltanutkaan taas "aiheuttaa uutta draamaa" sanomalla asiaa suoraan.

Erkaannuimme aivan selvästi viime vuoden lopulla ja olin helpottunut siitä, että ilmeisesti myös nuo muut kyllästyivät tuohon vuosia kestäneeseen touhuun. Keskustelin muutaman noiden ex-ystävän kanssa kahdestaan ja keskustelujen jälkeen minulle jäi aina ihan ookoo olo, mutta huomasin, että asiat eivät kuitenkaan muuttuneet. Ja huomasin myös, että kaikki entiset toiveeni välien parantamisesta olivat kadonneet kokonaan, joten en nähnyt järkeä panostaa täysillä välien parantamiseen.

Noin vuosi siitä, kun olin itse tehnyt päätöksen päästää irti, nuo ex-ystävät kutsuivat meidät kaikki taas illanistujaisille, mihin menin ihan hyvillä fiiliksillä, koska olimme olleet erkaantuneina kuitenkin jo jonkun aikaa, joten ajattelin, että asiat olisivat parantuneet, kun olimme saaneet etäisyyttä. Mitä minua paikalla odotti? Kunnon lista vanhoista asioista, jotka olivat jääneet häiritsemään heitä minun sanomisissani tai käyttäytymisessäni. Ja lista siis ihan oikeasti kirjalliset listat, jotka jokainen heistä oli kirjoittanut ja joista he yliviivasivat kohtia pois sitä mukaan, kun saivat niitä sanotuiksi!!! Who does that?!

Yritin sanoa, että hei oikeasti, jos te ette halua, että teidän vanhoja asioita kaivellaan niin teidänkin täytyy sitten antaa muille sama rauha. Koska tämä on yksi todella iso punainen vaate heille! Lisäksi yritin sanoa, että joskus täytyy vain itse antaa itselleen lupa päästää irti eikä olettaa, että saa joltain toiselta kaikki vastaukset ja vasta sitten voi antaa itsensä päästä eteenpäin. Kerroin myös, että heidän käyttäytymisensä osalta minä olin monta kertaa näin tehnyt, vaikka ei se helppoa ollut.

Loppujen lopuksi tuo keskustelu meni yllättävän hyvin minun kannaltani. En jaksanut enää olla kiltti ja jatkuvasti sovitteleva, vaan otin esiin todisteeni heidän liioitteluistaan ja valheistaan. Asioista, joita ei koskaan tapahtunut, mutta joista he kehtasivat olla minulle vihaisia. Luin suoraan meidän Whatsapp-ryhmästä viestiketjuja, sillä tuossa kasvotusten käydyssä keskustelussa ex-ystävät yrittivät väittää, että olin siinä toisessa keskustelussa sanonut näin ja näin ja sen takia heillä kuumeni tunteet.

 

Kuva on netistä

Ja ai että heidän lattiaan pakenevat katseensa, kun luin sanasta sanaan kaiken sen, mitä olin oikeasti sanonut ja muistutin heitä siitä, mitä he nyt sanoivat minun sanoneen. "Yllättävää" kyllä heillä ei ollut mitään sanottavaa takaisin ja hyvä niin. He tajusivat kerrankin olla hiljaa. Oli niin helpottavaa osoittaa heille siinä kasvotusten heidän tekopyhyytensä niin monesta asiasta.

Esimerkiksi alkuun muutama heistä suorastaan raivosi siitä, miten heitä ketutti, että edelleen jotkut heidän perheenjäsenensä olivat heidän liikkumisesta huolissaan, koska heillä on aiemmin ollut taipumusta pakkoliikkumiseen. Ja nyt heidän ei ikään kuin anneta olla parantuneita vain sen takia, koska he ovat joskus vetäneet kaiken överiksi, mikä tietenkin satuttaa heitä.

Ja kuitenkin heti seuraavassa lauseessa he olivat vilpittömän huolissaan minun liikkumisestani, koska minullakin on pakkoliikuntahistoriaa. Haloo, teette juuri sitä samaa minulle, mistä minuutti sitten valititte, kun muut tekevät teille?!? Mutta heidän mielestään tämä oli täysin oikeutettua ja heidän huolensa oli aiheellista. Yritin kysyä sitäkin, minkä pohjalta heidän mielestään huoli oli aiheellinen, kun heidän mukaansa enhän minä kerro asioistani, joten mistä he tietävät paljonko liikun. Etenkin, kun en edes ollut laihtunut vaan päinvastoin lihonnut tuossa kohtaa. En saanut vastausta kysymykseeni.

Keskustelussa oli muitakin kohtia, joissa pääsin saman tien ampumaan alas heidän väitteensä ja osoittamaan sen, että he eivät todellakaan ole rauhallisia, loogisia ja rationaalisia keskustelijoita, vaikka niin kovasti itsestään luulevat. Kerroin myös suoraan, että yksi iso syy, miksi en halunnut enää kertoa heille mitään, oli yksinkertaisesti se, että en voinut luottaa siihen, miten he vääntäisivät kertomani asiat minua vastaan.

Ja tässä käytin taas "lähteinäni" meidän keskusteluja. Olin jo aiemmin kirjoittanut varuiksi ylös päivämääriä ja ääniviestejä, joiden kautta pystyin osoittamaan sitä, mitä olin jo aiemmin yrittänyt heille kertoa: kaikki minun sanomani muutettiin ihan joksikin muuksi ja sitten minulle kiukuteltiin sellaisesta, mitä en koskaan ollut oikeasti sanonut.

Minä esimerkiksi sanoin, että minun puolestani voidaan myös jokainen tuoda tai tehdä omat ruuat niin ei tarvitse yrittää löytää jotain yhteistä ruokaa, mitä kaikki voivat ja haluavat syödä. Tämä kääntyi heti seuraavissa viesteissä heillä muotoon "Bea ei halua, että me tehdään yhdessä ruokaa" ja sain tästä paskaa niskaani. Anteeksi mitä????? Minähän vain ehdotin, että voidaan myös tuoda omat ruuat, koska en jaksanut olla ainoa, joka ehdotti koko ajan uusia ruokia, mitkä muut sitten torppasivat. Mutta tuokin ehdotus käännettiin osoitukseksi paskasta luonteestani ja siitä, miten vaikea ja kiukutteleva olen.

 

Kuva on netistä

Tuo kasvotusten käyty (ja täysin puskista minulle tullut) keskustelu päätyi loppujen lopuksi sellaiseen "yritetään vielä kerran"-henkeen, mutta tuon jälkeen välit itse asiassa katkesivat aikalailla kokonaan ja olin helpottunut siitä. Myöhemmin muutama noista henkilöistä otti minuun vielä yhteyttä ja sanoi, että he ovat nyt miettineet asioita. Wait what, eikö kaikki pitänyt sanoa suoraan ja vääntää varuiksi vielä rautalangasta, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä jätetä mitään tulkinnanvaraa? Miksi minulle sanottiin, että yritetään vielä, mutta oikeasti tämä oli teille time out ja kaiken uudelleen pohtimista? Interesting!

Kerroin, että minun osaltani ystävyys päättyi jo yli vuosi sitten ja avasin sitä prosessia, jonka kävin silloin läpi, kun päästin irti. Kerroin siitä, miten vaikeaa, mutta palkitsevaa oli ollut rakentaa itseluottamustani uudestaan ja miten onnellinen olin (ja olen edelleen) elämääni tällä hetkellä. Ja myös miten helpottunut loppujen lopuksi olin, että asiat menivät niin kuin menivät, koska en muuten olisi alkanut edes yrittää tutustua muihin ihmisiin. Otin ison ja tietoisen riskin sanoessani nuo asiat, mutta halusin vielä kerran yrittää saada survottua heidän päihinsä sen, miten paskamaisesti he olivat minua kohdelleet.

Sanoin tuon kaiken mahdollisimman varovaisesti ja vältin osoittelemasta ketään heistä suoraan. Pidin äänensävyni niin kevyenä ja mahdollisimman neutraalina ja yllätyksekseni sain takaisin yhtä neutraalin vastauksen. Anteeksipyyntöä en tietenkään saanut, that'd had been too much for sure, ja tähän mennessä ainoat anteeksipyynnöt, mitkä olen saanut ovat olleet: "sori, olin niin kännissä, et en muista, mut anteeks, jos oikeesti käyttäydyin tolleen" ja "sori, et susta tuntuu tolta". Ei anteeksi, että käyttäydyin tai sanoin niin, otan vastuun teoistani ja sanoistani.

Olen törmännyt pariin noista ex-ystävistä noiden viestittelyjen jälkeen ja yhden kanssa olen jutellut vähän enemmänkin, mutta en halua heitä enää takaisin ystävikseni. En yksinkertaisesti pysty luottamaan heihin etenkin, kun tiedän, että he pitävät edelleen sen porukan pahimpia henkilöitä heidän parhaimpina ystävinään. Minulle se on merkki siitä, että he hiljaa hyväksyvät kaiken sen, miten he ja etenkin nuo pahimmat kohtelivat minua ja minusta se ei ole reilua. En ymmärrä, miksi he eivät pelkää sitä, että heillekin tulee vielä käymään samalla tavalla kuin minulle.

 

Kuva on netistä

Osittain siis nuo pari henkilöä ovat varmasti yhtälailla "uhreja" kuin minäkin olin alkuun, mutta koen, että ei ole minun tehtäväni ns. pelastaa heitä. Nyt haluan vain keskittyä niihin ihaniin ihmisiin, joita minulla on elämässäni ja siihen kaikkeen ihanaan, jota saan elää juuri nyt ja mitä kaikkea upeaa on vielä tulossa. Itseluottamukseni on suurin piirtein korjaantunut vaikka huomaan kuitenkin joinain hetkinä, että alan ikään kuin kuvitella liikoja. 

Jos joku ei laita emojia viestinsä loppuun tai on käynyt lukemassa viestini, mutta ei ole vastannut, pelkään heti, että tuo henkilö on ärsyyntynyt minuun, vaikka oikeasti hänellä oli vain kiire tms. Samoin huomaan välillä ja etenkin väsyneenä, että alan yhtäkkiä kaivata jonkinlaista kunnon oikeutta sille, miten minua kohdeltiin. Haluan vastaukset kysymyksiini, halun tivata viimeiseen asti kaiken sen, minkä olen nyt itse joutunut käymään läpi ja päästämään irti. Haluan muuttaa kysymysmerkit pisteiksi. 

Mutta suurimman osan arjesta koen, että nuo vuodet eivät enää ohjaile minua ja olen uskaltanut tulla enemmän minuksi kuin koskaan. Valitettavasti myös yksi iso tekijä aiemmalle saamattomuudelleni ja vanhaan palaamiselle on ollut se, että en ole saanut tukea niiltä, joita pidin parhaimpina ystävinäni ja myös te olette saaneet (tai joutuneet) seuraamaan sitä täällä blogissani. Kun kuulet koko ajan siitä, miten terveellisesti syömisesi ja urheilusta intoileminen on sairasta niin alat uskoa siihen itsekin ja haluat antaa itsesi ottaa vähän rennommin. 

Etenkin tänä vuonna olen rikkonut omia rajojani ihan kunnolla enkä ole enää antanut noiden valheiden pidätellä minua vaikka välillä onkin ollut vaikeampaa kuten tämän vuoden loppukesänä. Mutta huomaan, että noista vaikeistakin jaksoista huolimatta minussa asuu syvempi rauha ja luottamus kuin aiemmin ja huomaan sen etenkin siitä, miten iloisen odottavaisesti odotan Nykiä! Vanhempanikin kysyivät olenko huolissani siitä, millaisia käsittelemättömiä muistoja siellä saattaa vielä odottaa, mutta vastasin vain, että bring it on! Tiedän, että handlaan sen kyllä.

Tässä oli niin tiivistetysti kuin mahdollista kaikki nuo vuodet, jolloin pala kerrallaan minut murennetiin tavalla, josta olin lukenut kyllä, mutta en koskaan ikinä ajatellut, että joutuisin kokemaan saman! En ikinä olisi uskonut, että juuri nuo ihmiset muuttuisivat niin paljon, sillä oikeasti en osaa sanoa mitään kovin suuria hälytysmerkkejä, joita olisi voinut huomata etukäteen. Kyllähän kaikilla meistä on ollut omat ongelmamme ja pariin kertaan on tullut "taukoja" ystävyydessä, mutta en silti koskaan uskonut, että tilanne menisin noin pahaksi ja he pystyisivät olemaan noin verenhimoisia minua kohtaan.

Osa minusta pelkääkin sitä kuka rakkaani seuraavaksi muuttuu tuollaiseksi hirviöksi, mutta toisaalta haluan uskoa, että tuollainen on todella poikkeuksellista ja se vaatii täydelliset olosuhteet tapahtuakseen. Noiden ex-ystävien elämissä nimittäin toki tapahtui noihin aikoihin paljon sekä hyvää että huonoa ja kai se kaikki sitten vain osui yksi yhteen tuossa ryhmässä siten, että lopputulema oli tämä. Ja haluan silti sanoa, että mikään ei oikeuta tuollaista käyttäytymistä eli en halua käyttää heidän elämiään minään tekosyinä heidän toiminnalleen. Olenhan minäkin hitto vie käynyt läpi ties mitä, mutta en silti oksenna sitä kaikkea pahaa oloa kohtelemalla muita kuin saastaa!

Joten jos käyt juuri jotain samanlaista läpi niin muista se, että et voi korjata sellaista, missä muut eivät näe mitään väärää. Jos muut haluavat, että sinä muutat itsesi kokonaan, jotta tilanne rauhoittuu eivätkä he suostu ottamaan mitään vastuuta omasta käyttäytymisestään ja tulemaan puolitiehen vastaan, ei ole sinun tehtäväsi olla heille mieliksi! Ja ennen kaikkea: älä luovu unelmistasi, toiveistasi, persoonastasi ja harrastuksistasi niiden takia, jotka eivät ole kiinnostuneita sinun parhaastasi! 

Vaikka siltä tuntuukin juuri nyt niin lupaan sen, että et ole yksin ja tuolla jossain joku toivoo juuri tälläkin hetkellä, että kohtaisi juuri sellaisen ihmisen kuin sinä!