Amerikkalaisesta uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä

Nyt vihdoinkin on aikaa istua kunnolla alas ja pohtia tätä aihetta ja ajattelin julkaista tämän ennen kuin päästän GFG:n ja "kisaprepit" valtaamaan tämän blogin! =)

Tätä oli todella mielenkiintoista pohtia ja kaikista vaikeinta oli yrittää jotenkin tiivistää tätä, jotta postauksesta ei olisi tullut kunnon esseetä. Aihe on tavalla tai toisella päivittäin läsnä, mutta se on ollut niin iso, että on tuntunut välillä vaikealta lähteä purkamaan sitä. Postaustoive tuli siis lukijalta ja vaikka aihe onkin laaja ja laajuudessaan hankala niin kiitos paljon tuosta ehdotuksesta, sillä tämä oli itsellenikin todella hyvä pysähtymisen ja pohtimisen paikka!

Aloitetaan vaikka siitä, millainen minun taustani on. Eli mä niin kuin aika moni muukin on kasteessa tullut osaksi Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja kävin riparin muiden mukana. Koin pitkään outoa ristiriitaa sen kanssa, että huomasin hengellisten asioiden kiinnostavan minua paljon, mutta en saanut mitään otetta jumalanpalveluksista tai Raamatusta. En kirjaimellisesti tuntenut yhtään mitään ja myös läheisissäni oli ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka kyllä pitivät ristiä aina kaulassa ja aika ajoin he viittasivat Jumalaan, mutta kristillisyys ei oikeastaan kunnolla koskaan näkynyt heidän arkisessa elämisessä tai sanoissa. Minulla ei siis ollut ketään läheistä, jonka kautta olisin saanut nähdä, millaista on oikeasti elää tiiviisti elävän Jumalan kanssa.

Havahtuminen tapahtuikin vasta lukion ensimmäisellä luokalla, kun kävin uskonnon ryhmätyön takia erään pienemmän seurakunnan keskiviikkokokouksessa. Jo lähtökohtaisesti olin hämmästynyt siitä, miten paljon ihmisiä oli tullut keskiviikkoillasta kokoukseen ja hyvin nopeasti huomasin, että värikkäiden vaatteiden ja suuren ilon keskellä oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan kokenut. Niin hassua ja typerän kuuloista kuin tämä onkin niin se oli ensimmäinen kerta, kun näin oikeasti iloa ja elämää pursuavia kristittyjä, jotka eivät peitelleet kiitostaan, riemuaan ja nauruaan. Näytettiin varmaan todella huvittavilta luokkalaisteni kanssa alussa, kun istuttiin rautakankeina paikoillamme ja mietittiin vain, että apua, olen liian suomalainen tälläiseen ja pitääkö mun oikeasti tervehtiä mun vieressä istuvia tuntemattomia. =D 

Mutta loppujen lopuksi aika nopeasti tajusin sen, että hitto vie, kyllähän minullakin on vaikka miten monta syytä kiittää, nauraa ja olla onnellinen ja kuvailisin tuota tapahtumaa sellaiseksi, joka käänsi minut pois uskonnollisuudesta ja avasi hengellisyyden portin, jonka kautta lopulta tulinkin uskoon. 

Määrittelen siis itseni hengelliseksi ihmiseksi, sillä vuosien saatossa olen omissa seurakunnissani tottunut näkemään uskonnollisuuden ja hengellisyyden kahdeksi eri asiaksi ja näiden ero on huomattavasti korostunut, kun olen mennyt mukaan seurakuntien toimintaan Kaliforniassa. Eli niin kuin monet seurakunnat täällä niin määrittelen uskonnollisen henkilön sellaiseksi, että hänen uskonsa on pääasiassa kirjaoppinutta rutiineiden harjoittamista, johon ei välttämättä kuulu kunnon itsetutkiskelua, Jumalan tutkiskelua, joustavuutta, halua kasvaa ja kehittyä uskossa, ymmärrystä muiden matkaan tai vilpitöntä halua olla osa yhteisöä. Uskonnollinen ihminen on kiinni uskonnollisten rutiineiden noudattamisessa ja saattaa esimerkiksi tunnollisesti rukoilla aamulla ja illalla, mutta hänen rukouksensa eivät sisällä paljoakaan tunnelatausta vaan se lähentelee hampaiden pesuun verrattavissa olevaa perusarjen toimintaa. Yksi suomalainen esimerkki voisi olla, että minut nyt vain kastettiin evankelis-luterilaiseksi ja kävin riparin niin tätä minä nyt olen sen sijaan, että olisit itse tullut tutkiskelun kautta Jumalan luokse.

Hengellinen ihminen sen sijaan ei ota Jumalaa valmiiksi annettuna, vaan tutkii, kyseenalaistaa, kasvaa, kokeilee ja näin löytää tiensä. Hengellinen ihminen ei siis pelkää olla eriä mieltä jopa Jumalan kanssa ja olenkin huomannut, että monella nykyään todella hengellisellä ihmisellä on ollut kunnon "kapinavaihe" Jumalaa kohtaan. He ovat usein juurikin vanhempiensa määräämänä tulleet osaksi jotain uskontoa ja kirkkoa, mutta ovat halunneet rikkoa nuo "kahleet". Uskonnollinen ihminen toteaa, että rutiinit riittävät, mutta hengellinen ihminen haluaa vieläkin enemmän.

Huolimatta siitä, miten uskonnollisen "tympeä" joku henkilö on, niin mielestäni kristillisyys näkyy täällä siltikin paljon enemmän arjessa kuin yleensä Suomessa. Esimerkiksi kuinka monen ihan tuiki tavallisen kirkkoon kuuluvan suomalaisen perheessä rukoillaan aina ennen ruokailua? Tai käydään sunnuntaisin kirkossa? Tai sanotaan siunausta henkilölle, joka auttoi sinua löytämään jotain lähiruokakaupastasi? Kristillisyys onkin usein paljon nivoutuneempaa arjen tekojen ja sanojen kanssa siitäkin huolimatta, että se ei ehkä ole kovin tunnelatautunutta hengellisyyttä. Lisäksi yksi kristillisyyden isoista kulmakivistä ihan Raamattuunkin pohjautuen on ehdottomasti yhteisö ja yhteisöllisyys, joka on täällä todella tärkeässä roolissa ja ulottuu myös ei-uskontoon liittyviin tapahtumiin ja tekoihin.

Itselleni vaikeinta onkin ehkä ollut se, että täällä minulle ei usein anneta samanlaista yksityisyyttä kristillisyyteni kanssa kuin Suomessa. En koskaan ole pitänyt siitä, miten Suomessa ei ehdottomasti saa kysyä tai puhua uskonnosta ellei se tule jotenkin kiertotietä esiin, joten on ollut vaikeampaa löytää kohtalotovereita lähipiiristä ja on joutunut kokeilemaan eri seurakuntia löytääkseen samoin ajattelevia ja kokevia henkilöitä. Mutta myös tämä toinen ääripää aiheuttaa välillä kiusallista oloa itselleni. Koska yhteisö on niin tärkeässä roolissa, tuntuu välillä siltä, että tätä yhteisöllisyyttä yritetään korostaa hieman liikaa sillä, että kaikkien pitäisi puhua avoimesti joka ikisestä aspektista liittyen vaikka omaan Jumala-suhteeseen.

Tähän arkisempaan uskonnollisuuteen tai miksei toki myös hengellisyyteenkin kuitenkin liittyy mielestäni hyvin vahvasti eräs ilmiö, joka on näkynyt suomalaisessakin mediassa aika ajoin. Täällä nimittäin kuulee ihmisten sanovan "I don't want to be a lukewarm Christian" ja tällä he tarkoittavat juurikin sitä, että tuollainen arjen "bless you" tai sunnuntaikirkko ei vain yksinkertaisesti riitä. Suomessahan se ei paljoa vaadi, jotta eroat massasta eli pelkästään sunnuntaikirkossa käyminen taitaa jo laittaa sinut silmätikuksi. Täällä kuitenkin kaikki on isompaa ja kauniimpaa ja tästä syystä onkin syntynyt megachurch-nimellä kulkevia seurakuntia/organisaatioita, joiden kokoukset täyttävät kokonaisia stadiumeja ja osaanottajien määrä saattaakin olla yli 10 000 henkilöä tavallisessa sunnuntaikokouksessa.*

Tälläisiä isoja seurakuntia on toki ympäri maailmaa, mutta suurin määrä on Yhdysvalloissa* ja oh boy, sen kyllä huomaa! Tälläisissä isoissa kokouksissa ja seurakunnissa/organisaatioissahan itsessään ei varsinaisesti ole mitään vikaa ja mielestäni on upeaa, että esim. paikallista kriisiapua ja muuta apua pystytään antamaan paljon nopeammin ja laajemmalle alueelle yksinkertaisesti, koska auttavia käsiä ja toki myös pankkitilejä on enemmän. Mutta valitettavasti samalla tavalla kuin hyvä kasvaa niin kasvavat myös ne seurakunnat, joiden oppi pohjautuu rankkaan moraalin vartiointiin sekä räikeään rahallisen hyödyn tavoitteluun ja menestysteologiaan. Eikä tämä valitettavasti ole mitenkään poikkeuksellinen lopputulema, sillä harva hieman kieroon kasvanut henkilö suostuu olemaan vain pienen seurakunnan pastori, jos voi saada jotain suurempaa ja hienompaa.

Huolimatta siitä, että nuo seurakunnat ovat jäätävän kokoisia, jolloin ajattelisi, että on vaikeampaa kokea olevansa osa jotain tavallisesta poikkeavaa pienempää ryhmää niin täytyy kuitenkin muistaa, että iso osa ihan "tavallisista" ihmisistä käy tavallisen kokoisissa seurakunnissa. Joten vaikka oman seurakuntasi kokoukset ovatkin seurakuntasalin tai kirkon sijasta stadiumilla niin olet silti koko osavaltion tai valtion massassa hyvin erikoinen. Lisäksi ainakin oman kokemukseni kautta on tullut ajatus siitä, että välillä noissa megakirkoissa vedetään asiat todella äärimmäisyyksiin juuri sen takia, jotta pystyttäisiin ylläpitämään tiiviimpi ote ja kontrolli seurakuntalaisiin, jolloin aletaan mielestäni mennä jo kristillisyydestä enemmänkin kultin puolelle. Etenkin kun seurakuntaa johtavat pastorit nähdään kaikkitietävinä Mr. Täydellisyyksinä ja he itsekin näyttävät ymmärtävän julkkis-statuksensa enkä itse ainakaan enää tiedä, ovatko he oikeasti koskaan uskoneet siihen, mitä ovat saarnanneet. Tästä kertoo etenkin se, että niin monella megakirkon pastoripariskunnalla on ollut ties mitä päivänvaloa kestämätöntä toimintaa. Toimintaa, jonka tekemisestä itse seurakuntalaisia on jopa erotettu. Jos oikeasti moraalikoodiisi kuuluu se, että et esimerkiksi voi missään tilanteessa harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä, niin et tee sitä piste.

Koenkin, että vaikka amerikkalaisessa arkisessa kristillisyydessä ja yhteisöllisyydessä on paljon, paljon hyvää niin se myös osaltaan on aiheuttanut ääripäiden kasvua. Myös nyt jo uskossa vuosia olleena osaan antaa enemmän arvostusta suomalaisen kulttuuriin sisäänpäinkääntyvyydelle ja arvostan henkilökohtaisen Jumala-suhteen korostamista. Välillä huomaan nimittäin, että täällä ihmiset ympärilläni puhuvat hyvinkin aroista asioista mielummin pastoreilleen kuin suoraan itse Jumalalle ja koen tuon hieman vaarallisena, sillä pastorikin on vain ihminen. Jopa Jeesuksella meni hermo useamman kerran eli edes puoliksi Jumala ei ole täydellinen, joten miten kokonaan ihminen olisi! 

En ole itse kokenut, että suomalaisessa mediassa amerikkalainen uskonnollisuus tai hengellisyys esitettäisi jotenkin "väärällä" tavalla tai jotain tiettyä asiaa ylikorostettaisiin. Suurimmassa osassa etenkin reality-televisiosarjoista näkyy juurikin sitä arjen kristillisyyttä ja noita toisen ääripään ilmiöitä on turha yrittää peitellä, sillä ne aiheuttavat närää ja myös oikeuskeissejä täälläkin. Samojen seurakuntien versiot ovat rantautuneet Suomeenkin, joten have fun with that! =D kuitenkin sitä ei kai voi liiaksi korostaa, että samoin kuin Suomessa niin myös täällä suurin massa on ihan "tavallisia tyyppejä", mutta tuo arjen uskonnollisuus ja hengellisyys näkyy mielestäni ehdottomasti enemmän täällä kuin Suomessa ja noista asioista saa myös kysyä ja puhua vapaammin.

Kokonaan en siis suostu suomalaisista juuristani luopumaan tämän asian suhteen, mutta olen myös ottanut innolla vastaan hieman avoimemman ja tunteellisemman otteen omaan kristillisyyteeni. Haluan kuitenkin huomauttaa, että kuten lukioaikana huomasin, niin myös Suomessa on paljon ihan perus protestanttisia seurakuntia, joista löytyy ääntä ja riemua! Suurin ero liittyykin mielestäni siihen, että täällä ei useinkaan tarvitse kohdata tuollaisen pienemmän seurakunnan jäsentä saadakseen siunauksia tai kuullakseen ruokarukouksia.

* http://hirr.hartsem.edu/megachurch/definition.html