Eroon epäonnistujan identiteetistä

Maanantai ja tiistai menivät aivan täydellisesti, mutta keskiviikkona tuli valitettavasti lipsuttua sekä ruokailuiden että treenin osalta eli treeni jäi välistä ja syötyä tuli moskaa. Illalla olo oli tosi surkea ja jopa ahdistunut. Päässä pyöri paljon negatiivisia ajatuksia.

"Suljen koko blogin, tää on niin noloa."
"Mä vihaan itteäni, miksi aina teen näin..."
"Miksi mä ylipäätään herkuttelin? Mikä järki siinä oli, ei mulla edes ollut kovin suuri nälkä?"
Miks mä aina sabotoin itseäni, kun tiedän, ettei tollaisesta tule koskaan oikeasti hyvä mieli?"

Silloin mieleen tuli tämä epäonnistujan identiteetti, jota olen pohtinut aika pintapuolisesti aiemminkin, mutta nyt siitä on hyvä kirjoittaa ihan kunnolla, koska asia on selvästi ajankohtainen. Eli olen viimeisen muutaman vuoden aikana lähes huomaamattani antanut itselleni kasvaa sellaisen identiteetin, johon kuuluu ruoka- ja liikuntatottumusten muuttaminen ja sitten hyvin nopeasti ajan päin tiiliseinää ja epäonnistun kokonaan. Ja nimenomaan niin, että ihan itse alan kiihdyttää ja koukkaan päin seinää eikä edes minkään oikeasti ulkoisen tapahtuman triggeröimänä. Myös ympärillä olevien ihmisten jo vuosikymmeniä kestänyt jojo-dieettailu tuo tähän oman lisänsä: nään koko ajan ympärilläni sitä, että "on okei" ja normaalia lähteä johonkin kehoprojektiin ja sitten parin päivän tai viimeistään viikon päästä luovuttaa ja palata vanhaan. Ja life goes on!

Tässä kroppaa toukokuulta 2019, jolloin olin pudottanut tammikuusta noin viisi kiloa ja nautin todella paljon urheilemisesta ja terveellisestä ruuasta ja ruuanlaitosta. Silloin vain taivas oli mulle rajana enkä edes miettinyt epäonnistumista! Ainoa epäonnistuminen oli se, että hetken aikaa mulla oli ruskea tukka. Ei enää ikinä. =D

Niinpä alitajuntaisesti kai lähdenkin nykyään jokaiseen tällaiseen projektiin mukaan siitä näkökulmasta, että feilaan kuitenkin ja niin surullista kuin se onkin, tällä hetkellä tuntuu absurdilta ajatella jotain vuoden 2018-2019 minua, joka oikeasti pysyi kuukaudesta toiseen päätöksissään ja saavutti niitä tavoitteita, joita oli asettanutkin itselleen.

Tämä itsensä sabotointi tai projekteista luopuminen luo todella paljon myös epäuskoa itseäni kohtaan ja huomaan, että en luota omiin sanomisiini lähes ollenkaan eli jos vaikka kiireen keskellä totean, että äh, en ehdi tehdä tätä asiaa x nyt, teen sen huomenna, niin välittömästi tuhahdan mielessäni ja mietin, että näinköhän. Tulevaisuudessa on toki tällä hetkellä hyyyyvin paljon arveluttavia asioita ohjussodista lähtien, mutta oma olo ei ainakaan helpotu sillä, että en voi luottaa edes itseeni, koska sanat eivät isoimpien haaveitteni kohdalla ole muuntuneet tarpeeksi pitkäjänteisiksi teoiksi.

Se, että en epäonnistuisikaan, on minulle epämukavuusalueella oloa, mikä tuntuu typerältä, koska onnistumistahan minä oikeasti haluan ja teen tämän projektin ennen kaikkea terveyteni takia! Varmasti jokainen blogiani vähänkään selannut huomaa, että terveyden kanssa on ollut paljon ongelmia viimeisen vajaan vuoden aikana ja olen todella huolissani fyysisestä kunnostani. Miksi siis luovutan tällaisten terveyttä edistävien projektien kanssa? Koska se, että en luovuttaisi, on uusi ja tuntematon minulle. Mitä sitten olen, jos onnistunkin?  

 

Jo pelkästään tämän kaiken kirjoittaminen saa itseni naureskellen pudistelemaan päätäni ja miettimään miten idiootilta kuulostan. Mutta minun täytyy ottaa nämä tunteet vakavasti, sillä muuten tämä sabotointi jatkuu ja minustakin tulee se monta kymmentä vuotta yhdellä ja samalla viidellä kilolla jojoilija. En halua, että koko elämäni menee vain kehoprojektiin, vaan haluan ykkösmaaliin eli veriarvot kuntoon ja kehon palauttaminen minulle biologiseen painoon. Ja sen jälkeen voin katsoa, jos haluan vielä esimerkiksi muotoilla kroppaani treenillä.

Niinpä minun täytyykin uskaltaa työntää itseäni epämukavuusalueelle tämän projektin aikana. Täytyy ymmärtää, että se siinä hetkessä oleva epämiellyttävä, jopa ahdistava olo, ei ole mikään oikea fight or flight tilanne eikä minulla ole yhtään mitään hätää. Kuuntelin hyvän podcastin itsesabotoinnista ja siinä todettiin hyvin, että itsesabotointi tulee loppujen lopuksi aiheuttamaan epämukavuutta, joten voit ihan hyvin kokea sen epämukavuuden pois alta nyt heti. Ja tottahan se on: kehoprojektien feilaaminen kunnon mättöilyllä tuo hetken helpotuksen, mutta viimeistään seuraavan aamun hiilari- ja suolapöhötyksessä tulee katumus ja mietin miten ihanemmalta olisikaan tuntunut herätä, jos vain olisin ollut antamatta periksi.

Tänään aamulla en oikeastaan herännyt yhtään sen turvonneempana kuin eilenkään, mikä toi itselleni tunteen siitä, että okei, this is my second chance ja tätä en mokaa! Eilinen meni miten meni, mutta uusi minä ei anna sen määritellä koko loppu viikkoa tai hupsista, loppukuukautta. Apua, miten muutaman päivän päästä on jo toukokuu... No, joka tapauksessa. No pain no gain, get out of your comfort zone, just do it jne. Nämä "sanahelinät" tulevat ehdottomasti tämän projektin aikana koskemaan nimenomaan pääkoppaani eivätkä niinkään sitä, että en uskaltaisi työntää kehoani liikuessa äärirajoille. 

Ja samoin kuin keho voimistuu, kun sitä työntää pois tutusta ja turvallisesti, niin tekee mielikin eikä se ole mitään ilkeyttä tai itsesabotointia, vaan pitkäjänteisten tavoitteiden saavuttamista. Sitä, että ei tarvitse olla enää pettynyt itseensä. Sitä, että voi oikeasti seisoa itsevarmana, koska tietää miten vahva kroppa ja pää minulla on.