Takkuileva alku viikolle

Näkymä viileältä aamukävelyltä vielä, kun 30-asteen putki ei ole alkanut.
Poolside, here we come!

Viikko on alkanut todella sekavissa ja jopa osittain ahdistuneissa tunnelmissa. Sekä lauantaina että sunnuntaina tuli syötyä aiiiivan liikaa etenkin rasvaista ja suolaista ruokaa ja tämä johti sunnuntaina siihen, että olin todella väsynyt ja torkuinkin melkein koko päivän. Näin jälkikäteen ajateltu monta valintaa olisi voinut tehdä toisin: lauantaina olisi voinut urheilla, jolloin edes se roskaruoka ei olisi tehnyt niin nihkeää olo sunnuntaille. Ja sunnuntaina olisi taas voinut käydä edes lyhyellä kävelyllä ja syödä terveellisesti. Mutta ei, en tehnyt kumpaakaan. Maanantaihin heräsin kuitenkin aluksi mukavissa tunnelmissa: sain buukattua mukavia promohommia urheilun parista ja tämä toi aluksi suuren motivaation lähteä kohti terveempiä elämäntapoja.

Kuitenkin jotenkin minua ahdisti ja suretti tuo viikonloppu ja oma laiskuuteni ja saamattomuuteni. Tämä yhdistettynä siihen, että en oikeastaan viime viikolla urheillut ja urheilemattomuus tuo aina masennuksen tyyppistä oireilua, joten ahdistuksen ja alakuloisuuden kaunis paketti oli valmis. Yhtäkkiä tuntui siltä, että elämäni ei ole ollenkaan omissa käsissäni ja olen vain muiden armoilla eikä minusta tule ikinä yhtään mitään. Lisää bensaa tähän liekkiin toi se, että selailin huvikseni vanhoja päiväkirjojani ja myös kuviani ja edessäni vilisivät kaikki ne toteutumattomat unelmat ja etenkin ne uskomattomat mahdollisuudet, joita eteeni vain yrittämättä tippui. Silloin siinä kaikessa vain eli mukana, mutta nyt jälkikäteen katsottuna melkein sivustakatsojan roolissa oikein huomaa sen oman hyvän ja motivoituneen fiiliksen tuomat mahdollisuudet. You attract what you are.

Ja silti kerta toisensa jälkeen niin moni asia meni pieleen ja tämä taas tietenkin syvensi eilisen tunnetta siitä, että ei musta tule ikinä mitään. Ihan sama miten paljon yritän, niin tätä tämä vain on. Niinpä eilen sitten taas vuorostani tunnesöin ja tähän tiistaihin heräsin pöhnäisenä, turvonneena, vatsa kipeänä ja surullisena. Eilinen iltarukoukseni oli ylävatsakipujen keskeltä ainoastaan: "Älä anna mun kuolla, anteeks, mä rakastan sua, hyvää yötä, aamen". Kaiken tuon pöhnän keskeltä sain kuitenkin itseni aamukävelylle, jonka aikana mieleeni tuli kysymys: "Voiko oikeasti olla osittain jo liian myöhäistä? Voinko mä enää ikinä palata normaaliin? Olenko mä ikuisesti rikki?"

Kaiken surun, pettymyksen ja itseinhonkin keskeltä juuri tuossa hetkessä minulle tuli yhtäkkiä todella rauhallinen olo ja mieleeni nousi tämä: jos luoksesi tulisi joku 60-vuotias, joka kertoisi viinan ja irtosuhteiden täyteisestä elämästään ja sanoisi, että hän on kyllästynyt siihen ja tietää ansaitsevansa parempaa, sanoisitko hänelle, että ei kannata enää yrittää muuttua, olet myöhässä? Vai sanoisitko sen sijaan: "Mahtavaa! Alku ei tule olemaan helppoa, mutta mieti, miten upeaa, että sinulla on edessäsi elämäsi parhaimmat vuodet!" Ja jos vastasin tuohon "kyllä, sanoisin juuri tuon jälkimmäisen" niin miksi minun elämäni sitten olisikin jo ohi eikä mikään voisi muuttua?

Niinpä suunnistinkin kauppaan, ostin uuden ruokavalioni mukaiset herkut ja näpäytin myös toisenlaista sh-mörköä eli sitä, joka käskee paastoamaan aina, kun on syönyt huonosti. Jos olen syönyt itseni sairaaksi niin aion myös syödä itseni terveeksi! Kehoni ansaitsee puhdasta, kunnon ravintoa ja sen avulla jaksan myös urheilla, jotta kehoni voi jatkaa vahvistumistaan. Minun tulee syödä kehoni mukaan, kehoni säännöillä ja silloin, kun keho sitä kaipaa, mutta menen liian usein ainoastaan omien hysteeristen ajatusten mukaan ja nyt tuohon tulee stoppi ennen kuin oikeasti käy huonosti. Kehoni on jo kuukausien ajan ilmoittanut siitä, että se ei voi hyvin enkä voi enää jättää noita merkkejä huomioimatta. 

En aio kuolla tällaisena kuin olen nyt.